Taas kuukaudet ovat juosseet toisensa kiinni ja joudun hetkeksi pysähtymään, istumaan alas ja miettimään, mihin vuosi hävisi, miksi en saanutkaan sekunteja tai edes tunteja kiinni. Tämä vuosi tuntui loppuvan kesken. Joulukuuta lukuun ottamatta joka ikinen kuukausi pyyhälsi nopeasti loppuunsa, en ehtinyt hengittää, en edes kunnolla ymmärtää, että ne muodostivat kokonaisen vuoden. Olen hukannut täysin käsityksen siitä, mihin tämä vuosi katosi. Ikävä kyllä en ole sen vuoksi itsekään lainkaan varma, missä olen. Tällä hetkellä en osaa kertoa, missä tarkalleen seison ja mitä tältä paikalta haluan. Se on ehkä ihan hyväksyttävää, vain ehkä.
Tämä vuosi on kuorrutettu kaikella uudella. Olen saanut paljon uusia kokemuksia, ihmisiä ja tunteita, joiden keskeltä minun on hivenen hankalaa etsiä itseäni. Ehkä minun ei tarvitse, vastaukset yleensä tulevat luokse, kun niitä ei odota.
Puoleen väliin saakka kestin tietämättä vuoden väriä. Sitten, syksyn saavuttua, se kertoi itsestään. Tämä on punainen vuosi. Hyvin selkeän punainen, kaikkine eri sävyineen. Olen löytänyt paljon sellaisia tunteita, jotka ovat minulle pelkästään punaisia, hyvässä ja pahassa. Olen oppinut paljon itsestäni näiden tunteiden kautta. Siitä pitää kaiketi olla kiitollinen.
Tänä vuonna olen ymmärtänyt, että kirjoittaminen aivan oikeasti on minulle rakkainta koskaan. Olen saanut valmiiksi kolme romaanimittaista tekstiä. Kirkkain tähti, jonka kirjoitin viime talvena (tammi-maaliskuu) kertoi minulle, että tätä minä haluan, tähän minä pystyn. Pystyinkin. Musteenkantajaa suunnittelin keväällä, se valmistui kesällä. Verivalheen kanssa vietin syksyni, ja se tarina olikin lopulta juuri se, joka kertoi minulle, minkä värinen tämä vuosi on. Siihen heitin niin paljon omia tuntemuksiani, että ymmärrän merkityksen varmasti kunnolla vasta myöhemmin. Nyt kirjoitan Lumoa, joka ei ole konsepteista uusin, mutta se, joka innosti eniten lähteä toteuttamaan. Nautin tästä. Siitä, että voin kirjoittaa ja luoda.
Jotenkin minusta tuntuu silti, etten täysin hahmota tämän vuoden koskaan tapahtuneen. Mielenterveyteni on juossut niin lujaa alamäkeen, etten ihan itsekään pysy perässä. Paljon on tapahtunut, ja silti tuntuu oudosti siltä, että kaikki on tapahtunut joko todella kauan sitten tai ei koskaan. Ehkä minulla on vain ollut todella vaikea joulukuu enkä siksi hahmota, mitä tässä vuodessa on oikeasti tapahtunut.
Joka tapauksessa voin sanoa edelleen eläväni. Edellinen vuosi, 2017, oli selkeän keltainen, koska olin ensimmäistä kertaa elossa ja kokemassa kaikkea. Nyt oloni on punainen. Se on monimerkityksellisempi kuin keltainen, mutta vuosia ei tietenkään voi vertailla.
Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä tältä vuodelta sain. Olenhan vielä elossa.
31.12.3018
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti