Jokainen päivä on toistanto edellisestä. Vastaan ei tule hetkeä, joka ei värittyisi kiireellä tai murheella. Muurahainen jaksaa kantaa itsensä painoisen taakan, mutta se ei koskaan näe tukehtuvansa sen alle. Kahvini on vielä kuumaa, siemaisen sitä ja tunnen lämmön valuvan kurkustani alas. Maku on joka kerralla erilainen. Vaihteleva. Ihmismassa on menettänyt hajunsa ja makunsa kauan sitten, hukuttanut sen savun katkuun ja tehtaassa tuotettuun elämänhaluun.
Avaan laukkuni, hivelen sormillani esinettä, jolla päästää sinkoileva massa mielettömyydestä. Ihmisyydestään, merkityksettömyytensä painosta. Hohtava terä hivelee sormenpäitäni. Minulla ei ole koskaan ollut näin tylsää.
Nousen ylös, jätän kuuman kahvin pöydälle. Lämpö hiipuu kuitenkin pois. Ensimmäinen vastaantuleva käy, kuka tahansa käy. Terän paino tekee kädestäni aseen. Tartun vastaantulevaa harteista, vien hänet lähelle tunteakseni sydämen sykkeen, mekaanisen pulssin, turhan ja käytetyn. Teräs painuu vasten ihoa, läpäisee kudoksen, hapuilee luuta.
En ehdi kuulla rusahdusta ennen kuin alan nauraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti