Käsi kurottaa teräskalterien välistä, etsii sokeana ensimmäistä pintaa, johon tarttua. Olisitko se sinä, häkkieläin kysyy jokaiselta, joka kulkee ohi valo takinliepeissään. Kädet hapuilevat kankaita, koskettavat valohippusia löytämättä pysyvyyttä. Kukaan ei pysähdy, käsi kurottaa yhä uudelleen.
Jos joku tarjoaa valoaan, häkkieläin ei katso sitä silmiin. Se sokaistuu loistosta, sallii itsensä kylpeä siinä. Jokainen ojennettu käsi on armahdus. Mahdollisuus saada osakseen jotakin sellaista, jota se ei ole koskaan oppinut tuntemaan. Lämpöä ihoa vasten.
Vaikka valo viipyisikin hetken, se ei koskaan jää. Se leikkii aikansa sokaisten ja pakenee sitten vieden lämmön mennessään. Häkkieläin painuu hetkeksi kaltereidensa eristämän maailman sisään, taipuu itseensä. Katsoo käsiään, jotka ovat jatkuvasta kurottamisesta hajalla. Iho repeilee ja luu pilkottaa sen kylmenneen peiton alta.
Silti eläin ei koskaan opi. Uuden valon laskeutuessa se ojentaa jälleen kätensä, tavoittelee valoa omakseen.
Uudelleen. Uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti