Tänä jouluna minä asetin heidät kaikki takan reunalle. Sytytin takkaan tulen, katselin heidän kuviaan hymyilevien kasvojeni vierellä. Heidät oli ikuistettu rinnalleni ikuisuus ajatuksissa. Hymyn oli tarkoitus pysyä suupielilläni.
Joulu meni. Tuttuja kasvoja kävi luonani, nauroi, söi ja joi, mutta ei kommentoinut sanallakaan kuvia takan reunuksella. Ei ollut kenenkään muun kommentoitavissa, mitä minä tein niille, jotka olivat jättäneet minut ostamaan lahjoja yhä vain harvemmalle.
Vuosia minua kiusannut melankolisuus istui hartioillani aikeenaan pysyä siinä. Se oli tullut jo osaksi minua, en osannut tehdä sille mitään. Vaikka valokuvat hymyilivät, minua ne muistuttivat vain heistä, joita en enää voinut saada. Osan olin päästänyt pois, osa oli tähdissä ja kenties hehkui minulle, kun katselin pimenevää yötä.
Joulupäivän yö oli jo pitkällä, kun valvoessani päätin nousta ylös, avata verhot, kohdata maailman sellaisena kuin se oli. Kaupungin välkkyvät valot heijastuivat valokuviin. En kääntänyt niiltä päätäni. Avasin verhot, annoin itseni nähdä tähdet. Ei haitannut, vaikka ne eivät hehkuneetkaan juuri minulle. Maailma oli olemassa vielä ikkunan toisella puolella. Minun kipuni pieneni, asettui sydämen viereen tukehduttamatta minua enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti