Metsäpolku muuttuu kodiksi, tytön jalkoja raapivat risut armahdukseksi. Ne tuntevat hänet paremmin, piirtävät kevyillä kosketuksillaan hänet jälleen todelliseksi. Heimojen välinen raja, hopeanhohtoinen joki, pysäyttää tytön juoksun. Oksennus maistuu suussa, mutta ei siksi, että tyttö on pitänyt kiirettä. Keho muistaa jokaisen nytkähdyksen, luonnottoman asennon. Hellyyteen verhotut kosketukset, kivun alaruumiissa. Tyttö painuu polvilleen, sulkee silmänsä ja pakottaa ruumiinsa kestämään.
Heimon tunnus polttelee selässä. Tyttö tietää olevansa osa jotakin sellaista, joka pakottaa hänet ulos itsestään. Hänellä on kymmeniä keinoja irrottautua tilanteesta, kun läheisyys käy painostavaksi, miehen haju sietämättömäksi kestää. Tytön viedessä kätensä joen viileään veteen hän tuntee ensimmäiset sadepisarat olallaan.
Taivas on kuunnellut tyttöä. Se lankeaa hänen niskaansa raskaana, riepottelevana ja puhdistavana. Sade pesee kosketukset pois, tekee tytön jälleen itsekseen. Veden valuessa hänen kehollaan hän vie kädet harteilleen ja hymyilee, sillä on selvinnyt. Luonto kulkee hänen kanssaan, sekoittaa kielletyt kyyneleet sateeseensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti