Junan ikkuna piirtää talven kauniimpana kuin se on. Se näyttää minulle lumivalkeat niityt sekä pienet, kylmyydessä kukoistavat varvut, jotka eivät taitu ja kuole, vaikka talvi niitä suutelee. Pellot ovat laakeita ja tyhjiä, elämä on paennut niistä jättäen jäljelle vain suunnatonta valkeutta, jota katsoja voi ihmetellä kuin tarhaeläintä.
Pieni tytön sormi hakeutuu ikkunalle, piirtää siihen haparoivin ottein pienen kukan. En kiellä tyttöä, vaikka ymmärrän, että se on minun tehtäväni. Annan lapsen leikkiä, sillä hän näkee vielä kaiken sen, jota en itse enää kykene tavoittamaan. Lumen hohdon, hankien kimalluksen, kuin lumouksen, jota aikuinen ei enää löydä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti