Aika on pysähtynyt huoneessa. Mustepullo on kaatunut, tahra on kuivunut kauan sitten. Kirjepaperia on lattialla asti. Kävelen tahrojen ohi, ne eivät ole enää osa minua, kaikki täällä tuntuu keränneen pölyä ylleen. Mitä tuhlailevaa ylellisyyttä omistaa huoneita, joissa ei koskaan käy.
Nurkassa on yhä siteitä. Näen punaista.
Käännyn. Tiedän, että veri ei haise täällä enää, mutta sen pistävä muisto kieppuu kaikkialla ympärilläni. En saa henkeä. Tärisen hetken ennen kuin kerään siteet nurkasta. En saata koskea niihin. Muistutan itseäni, että minun ei tarvitse. Nämä kädet kuuluvat nyt jollekulle toiselle. Ihmiselle, joka ei tee sellaisia asioita.
”Wilhelm?”
Juliuksen ääni on aina yhtä pehmeä ja kirkas, yhä kuin nuoren pojan. Tällaisenakin hetkenä se on yhteyteni maailmaan. Hetken vain seison siinä vuosia vanhat sidetarpeet käsissäni ja tuijotan häntä avuttomana kuin lapsi.
”Voi, rakas.” Hän tulee lähelle, hän ei koskaan tiedä, missä raja menee. ”Anna minä.”
Pudistan päätäni.
”Olen pahoillani.”
Tämä minun on tehtävä itse.
”Wilhelm…” Hän kutsuu minua etunimeltä vain tietynlaisissa tilanteissa. Tämä on sellainen tilanne. Minä kävelen pois huoneesta, jätän Juliuksen keskelle repaleita ajassa. ”Wilhelm, ovatko ne viimeiset?”
Minä katson häntä pitkään.
Hän tietää vastauksen.
Meillä ei ole sanoja sille, minkä edessä olemme. Julius nyökkää hitaasti, eikä hänen katseessaan ole katkeruutta osakseni. Hän katsoo minua vuosia kestäneellä lämmöllään, joka ei ole haalistunut päivääkään.
Minä en vie pois meidän menneisyyttämme, en tee sitä tyhjäksi. Se elää yhä näissä huoneissa. Minä annan palan syyllisyyttäni pois voidakseni hengittää ilmaa edes hivenen vapaammin. Tulen lähemmäs sitä ihmistä, joka olen valinnut olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti