Wilhelmin silmät ovat suljetut. Hän näyttää täysin levolliselta maatessaan peitto vain puoliksi päällään. Minua hymyilyttää katsella hänen pörhistyneitä kiharoitaan, jotka käkkäräisinäkin ovat täydelliset. Suu on auki vain aavistuksen, edellisen päivän huulipunajäämiä on vielä hiven sisähuulilla. Huomaan muistelevani hänen huuliensa pehmeää tuntua kaulallani. Vatsallani.
Saan väristyksiä.
Wilhelm on levollinen vain unissaan. Kasvot ovat riisutut kaikista niistä murheista, jotka piirtävät juonteita hänen kasvoilleen hereillä. Painaudun hänen vierelleen sängylle, ja sängyn kevytkin tömähdys säpsäyttää Wilhelmin heti hereille.
”Anteeksi”, kuiskaan lempeästi, mutta hän vain kurottaa silittämään minua poskelle ja painaa huulensa omilleni. Wilhelm tekee niin usein aamuisin; suutelee ennen mitään muuta. Hän tekee sen miltei maanisella kiihkeydellä. Hän kiehnää minussa kuin pieni eläin, pysyttelee aivan lähellä, hengittää minua kuin happea.
Joskus se pelottaa minua. En tiedä, mitä sen takana on. Sille ei ole sanoja, sitä ei saa sanoittaa, koska se kuihtuu pois, jos sen tekee olevaksi. Näissä me olemme; auringon kultaamissa äänettömissä aamuissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti