Minä en ole persikanpehmoinen vaniljantuoksuinen, minä en ole sitä, mitä te haluatte. Olen keuhkot täyttävää tervaa, joka valuu joka huoneeseen. Olen kaikkea sitä, mistä ette halunneet kahvipöydissä keskustella, olen vaietut suut ja laskenut esirippu. En tanssi teidän vuoksenne. En koskaan tanssinut.
Tämä maailma kuului kerran minulle, tanssitin sitä sormieni päissä ja hymyilin. Parrasvalojen sokaiseva valo piti minua loisteessaan, kimaltelin yhdessä sen kanssa. Omistin koko maailman enkä silti kelvannut teille. Maalasin silmäni yönmustiksi ja puin suuni vereen ja ruusunpunaan, esiinnyin siivet korkealle taitettuina. Niiden kärjet eivät koskaan viistäneet maata, niin korkealla minä olin.
Vaikka en koskaan enää olisi muuta kuin tukehduttavaa pimeää, en taivu teidän tahtoonne. Te ette nähneet minua, kun valo taittui siipisulistani, ettekä te näe minua nyt, kun se maailma on jo himmunut pelkäksi tummaksi läikäksi kaukaisuuteen. En saa sitä sellaisena kiinni enää koskaan. Haluaisin sanoa, että sekin on teidän vikanne, mutta tunnen oman pimeyteni enkä syytä teitä siitä. Silti – en seiso tässä teidän vuoksenne, olen tässä, koska olen päättänyt niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti