Minä en enää tiedä, kuinka maailma toimii. Sinä olet vielä siinä, seisot edessäni, pyydät minua katsomaan laskevaa aurinkoa kanssasi. Kaikki on lakannut toimimasta jo kauan sitten, en ymmärrä muotoja ja värejä, joku muu väritti ne puolestani. Minä en ole nähnyt itseäni siitä kuvasta. Se en ole minä, se en koskaan ollut minä, en saa happea, tukehdun, tukehdun.
Silti sinä olet siinä.
Sinä hymyilet, sinun hymysi on minulle tuttu. Sinun kätesi. Tapasi kävellä, tuo askellus, jonka tunnistaisin missä tahansa. Sinun naurusi, sen puromainen sointi kesäillassa. Sinä olet viimeinen ihminen maailmassa, sinun ovat auringonlaskut ja nousut, sinusta minä löydän maailman silloin, kun värit ovat jo kauan sitten sekoittuneet.
Minä en tiedä, millainen maailma on, jos
Minä en tiedä, miten on mahdollista hengittää keuhkoilla, jotka vuotavat tervaa
Minä en tiedä, miten kukaan voi koskaan olla miten kukaan koskaan
Sinä hymyilet,
ja sinun on kevät, sinun ovat kesän laineet ja syksyn viileät tuulet, sinä olet maailma, sinun kanssasi minä tiedän, kuka olen. Sinä tartut minua kädestä ja kuljetat minut katsomaan auringonlaskua. Katso, sinä sanot, katso kuinka aurinko maalaa maailman. Ja minä katson.
Silloin minä näen sen.
Välkehtivän taivaanrannan. Kullanpurppuran. Helmiäisen aalloilla. Värit. Hengitys. Sisään ulos sisään ulos, olen tässä, näen värejä, ne ovat todellisia, sinä olet todellinen. Sinä vedät minut takaisin maailmaan.
Minä olen todellinen ja
minä olen itseni oma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti