SV: parisuhdeväkivallan kuvaus
Wilhelmin ja Juliuksen menneisyydestä
Hänen kätensä, jotka vasta hetki sitten olivat kurkullani, suojaavat hänen hentoa ruumistaan kuin minä olisin se, joka iskee. Hän, joka on aina ollut minulle perhonen, pieni ja hauras, muuttuu sekunneissa joksikin pimeäksi.
”Älä sano mitään.”
”Mutta –”
”Älä. Sinä et rakasta minua.”
Rakkaus. Rakkausko hänet ajaa kiinni minun kurkkuuni? Hengitykseni rahisee, inhoan sen säälittävää rytmiä. Hän näyttää kauniimmalta kuin koskaan tullessaan lähemmäs. Purppuraa ja samettia. Hämärässä hehkuvat helmikorut.
”Sinä et rakasta minua, joten en tahdo sinua. Pysy kaukana minusta.” Vaikka hän tulee joka askeleella lähemmäs minua. Hän on aina yläpuolellani. Kattokruunun valo piirtää hänelle sädekehän.
”Minä…” Kehoni on turta. Huuleni eivät liiku. Ei ole mitään, mikä auttaisi. Minä en pelkää, en ole pelännyt aikoihin. Näiden huoneiden sisään ei ole enää vuosiin kuulunut mikään niin yksinkertainen.
Perhonen on kuollut.
Huone on täynnä mustaa.
Minä vedän henkeä, vaikka tiedän, että pinnan alla ei ole mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti