Tuuli on hinkannut lautoja toisiaan vasten niin lujaa, että niiden pinta halkeilee. Puun säikeet repsottavat joka suuntaan. Kaikki täällä on kulunutta, jokainen eloton kappalekin tietää paikkansa osana ajan väsyttämää systeemiä. Tytön käsi hipaisee rispaantuneita laitoja. Hän ei ole aikoihin pelännyt saavansa tikkuja sormiinsa. Hän tietää, että on olemassa suurempiakin asioita.
Olennon silmät hehkuvat lauta-aidan takana kuin virvatulet. Tyttö tärisee kauttaaltaan, mutta ei pelosta. Kun hän avaa portin, jonka kitinä hukkuu alati vihmovan tuulen sointiin, hän tietää, mitä tekee. Olennon katse piirtää hänet omakseen ja pyyhkii pelon pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti