Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 17

Ilva

Tämäkin päivä päättyy
Lukin tummaan päähän polvillani
hän nukkuu levottoman olennon unta
sätkähtäen välillä
jatkaen silti
silmät syvästi ummistettuna

Minä mietin luottamusta
miten se voi viritä
jo muutamassa päivässä
silitän hänen päätään
ja mietin siskoni kuvajaista lammessa
	älä unohda minua
unohdanko minä hänet
antautumalla Lukille näin?
Vaikka nukkuessaan hän on
pelkkä mies
hauras ja
vailla suojaa

En tiedä
mistä minun kuuluisi erottaa yön ja päivän hento raja
sisälläni vain tiedän
milloin minun on aika asettaa käteni Lukin poskelle ja
kutsua hänet valveen maailmaan

Keijut näyttävät
koko elämänsä samalta
heissä pysyy
	sama hehku
Kun Lukki herää
hänen silmissään loistaa
pienen keijun hohde

”Kuka sinä
oikeasti olet?”
Sellaista tuntuu erikoiselta kysyä joltakulta
jonka unta on vartioinut
ja jonka kanssa on tanssinut aamukasteessa
mutta Lukki vain hymyilee
eikä hänen kasvoillaan ole tänään varjoa

Lukin silmät
ovat itkeneet mustaa öljyä poskille
mutta niiden seassa
silmäkulmissa
on sinistä pölyä
kuin perhosten murtuneita siipiä
hetken mielijohteesta
	kosketan hänen poskeaan

Lukki vie kätensä omalleni
silittää silitystäni
”Tahtoisitko sinä
todella tietää?”
Nyökkään
koska kukapa
ei tahtoisi tuntea
vangitsijaansa?
Vaikka enhän minä ole
	vanki
		vaan
			vieras
niiden raja on tällä puolella metsää niin häilyvä
että ne sekoittuvat helposti

”Uskoisitko,
jos sanoisin
että minäkin
olen
			keiju?”