Aurinko väreilee helakan oranssina taivaanrannassa, koko maailma peittyy sen lempeään kultaan. Avani istuu leveällä ikkunalaudalla ja tuijottaa auringonlaskuun. Istuudun ikkunalaudalle ystäväni viereen. Hän ei sano mitään. Hetken istumme itse valitsemassamme hiljaisuudessa ja vain nautimme päivän hiipuvista viimesäteistä.
”Avani.”
Ystäväni kallistaa päätään.
”Minä aion kosia Larusia.”
Avani hätkähtää niin, että miltei tippuu ikkunalaudalta. Hänen silmänsä suurenevat.
”Niin miten oli?”
”Aion kosia Larusia.”
”Hän kieltäytyy.”
”Niin kieltäytyykin.”
”Ja aiot silti kosia?”
Virnistän.
”Kokeilen onneani.”
”Älä sitten pety.”
”Petyn minä vähäsen.”
”Aina sinä olet tuollainen. Et koskaan opi.”
”Läksytä minua vähän lisää.”
Avani hutkaisee minua olkapäähän. Nauran.
”Olen tosissani! Anna palaa! Sinun realismisi on pelastanut minut ennenkin. Onko tämä oikeasti aivan tuhoontuomittu idea? Luulisi tietysti, että kahdessa vuodessa Larus olisi ehtinyt tottua ajatukseen siitä, että olemme yhdessä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.”
”Te olette kyllä aikamoisia.”
”Minua tuskastuttaa, että tämä on vain hänen omanarvontunnostaan kiinni.”
”Mariel…” Avanin äänessä on moitetta.
”Tiedän, tiedän.”
Huokaisen syvään.
”Tiedänhän minä, että Larus näkee sisäsyntyisesti itsensä lähes täysin arvottomana. Kaiken tapahtuneen jälkeen hänen on lähes mahdotonta uskoa, että minä ihan todella tahdon naida hänet.”
”Larus on myös lähtökohtaisesti hyvin erilainen kuin sinä. Tietenkään hän ei viihtyisi koko kansan tuijotettavana ja arvosteltavana sen jälkeen, kun hänen koko elämänsä tehtiin käytännössä tyhjäksi. Larus on kantanut valtavia paineita harteillaan. Hän on traumatisoitunut niin monesta eri syystä, että tietenkin hän suhtautuu tähän juuri niin kuin hän suhtautuu.”
”Toki… Joskus on vain niin vaikeaa hyväksyä sitä, että hänessä on niin paljon kaikkea sellaista, jolle en voi tehdä yhtään mitään. Eihän tämä minusta ole kiinni, ei millään tavalla.”
Avanin ilme pehmenee. Hän tarttuu käteeni ja puristaa hellästi.
”Kai sinä tiedät, että Larusille on kaikkein parasta, kun olet vain juuri tuollainen? Oma aurinkoinen itsesi. Sinä olet hänen kaikkensa. Hän löysi kotinsa sinusta kauan sitten, ja hän tahtoo sinut juuri tuollaisena. Luota minuun, olen aina nähnyt, mitä sinun läsnäolosi tekee hänelle.”
”Minä…”
”Usko pois.”
Tiedänhän minä sen. Avanin sanomana uskon mitä tahansa, sillä kukaan tässä maailmassa ei ole tarkkasilmäisempi ja ymmärtäväisempi. Avanin silmät ovat kohdanneet kaiken sen, jonka jälkeen mikään ei näytä enää samalta. Avani tunnistaa Larusissa kaltaisensa.
”En tahdo pakottaa häntä naimisiin kanssani, jos se on ajatuksena hänelle kertakaikkisen mahdoton, mutta jokin sisälläni sanoo, että hän ei vain luota itseensä tarpeeksi. Tahtoisin kovasti näyttää hänelle, että hän on kaiken arvoinen. Minä olen kysynyt kaikista järjestelyistä etukäteen, tämä ei ole juridinen ongelma ja hänkin tietää sen. Kyse on lopulta vain siitä, että hänen täytyy luottaa siihen, ettei tästä ole minulle vaivaa. Minä haluan hänet.”
”Siinä mielessä te olette kyllä ihan samanlaisia.”
”Hmm?”
”Teistä kumpikaan ei koskaan tahdo olla vaivaksi. Olette sellaisia aivan eri syistä, mutta silti. Se on surkuhupaisaa, oikeastaan.”
”Olet ehkä ihan oikeassa…”
Avani ristii jalkansa ja kumartuu lähemmäs. Hän pitelee kättäni molemmissa käsissään.
”Minä kannustan sinua jatkamaan. Ole hänelle hyvä, näytä, ettei ole mitään pelättävää. Saa hänet ymmärtämään, että tätä sinä todella haluat.”
”En minä loukkaannu, jos hän ei vielä suostu.”
”’Vielä’, kuuntele nyt itseäsi.”
”Niin…”
”Sinun ei tarvitse tehdä taikakonsteja, ole vain oma itsesi. Niin sinä saat hänet luottamaan, että olet hänen turvansa nyt ja aina.”
”Kiitos. Avani, kiitos.”
Avani hymyilee ja sipaisee poskeani.
”Onnea matkaan, Mariel rakas.”
Minä hymyilen hänen sanoilleen, niillä on voima kannatella minut uusiin huomisiin.
*
Kuluu viikkoja siihen, kun löydän Larusin tutulta ikkunasyvennykseltä. Hän istuu räikeillä tyynyillä ja on kietonut auringonoranssin viltin harteilleen. Hänen katseensa on tiiviisti auringonlaskussa. Se on aina.
Istuudun vaivihkaa Larusin viereen, hän kääntää hymyillen päätään minuun päin.
”Vain sinulla voi olla kylmä tässä maassa”, nauran nyökäten hänen viltilleen. ”Oletko kipeä?”
”En sentään, on vain taas huterampi olo. Uskomatonta, ettei keho kahdessatoista vuodessakaan totu tähän ilmastoon.”
”Tarvitsetko jotakin? Pyydänkö tuomaan meille juotavaa?”
Larus pudistaa mustaa päätään.
”Ei tarvitse. Aina sinä olet auttamassa.” Hän hymyilee.
Olen jo miltei nousta pyytämään hovipalvelijaa hakemaan kylmää juotavaa, kun Larus kiskaisee minua hihasta.
”Ei, kun ei ihan oikeasti tarvitse tällä kertaa. Kiitos.”
Hänen mustien silmiensä katse pyytää minua jäämään. Menen aavistuksen lähemmäs, silitän hänen poskeaan. Yhä edelleen on hetkiä, jolloin meistä kumpikaan ei muista, että meillä on lupa koskettaa toisiamme kuten partnerit koskettavat. Vuosien ystävyyden jälkeen olemme vihdoin avanneet oven, joka tuntui aina olevan avattavissamme.
”Larus…” Lausun hänen nimensä tavalla, joka saa hänet hymyilemään. ”Minä olen ajatellut.”
”Voi ei”, hän naurahtaa. ”Siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää.”
Mätkäisen häntä lempeästi kylkeen. Hän nauraa.
”Sinä olet minun vertaiseni. Olet aina ollut.”
Larusin ilme on kuin pienellä lapsella. Näinä hetkinä tiedän hänen olevan hauraimmillaan.
”En osaa pitää puheita, vaikka kuinka toivoisin. En osaa sanoa kaikkea sitä, mitä olen kantanut sydämessäni nämä kaksitoista vuotta, jotka olemme kulkeneet yhdessä. Me kasvoimme aikuisiksi pitäen toisistamme kiinni, me itkimme ja nauroimme ja jätimme hyvästejä.” Ajattelen isääni. Hänen isäänsä. Enfallaa. Kaikkea sitä, joka ei enää koskaan palaa, mutta joka elää sydämissämme kuin piikki, joka kaihertaisi aina. ”Me selvisimme.”
Larus ei kykene tekemään elettäkään.
”Minä rakastan sinua, olen aina rakastanut. Meidän ei tarvitse muuttaa mitään, jos et todella tahdo, mutta minä ihan tosi toivoisin vielä yhtä.”
Vien käteni Larusin omalle.
”Minä tahdon olla kanssasi aina. Tahdon ottaa sinut miehekseni, jos vain suostut.”
Olemme aivan lähekkäin, tunnen, miten hän alkaa väristä. Hänen silmiinsä kihoaa kyyneliä, hän käpertyy hetkessä pieneksi rintaani vasten. Rutistan hänet tiukasti kiinni ja silitän hänen kapeaa selkäänsä. Näin minun olisi pitänyt osata tehdä jo kymmenen vuotta sitten.
Larus kohottaa itkuisen päänsä ja tuijottaa minua häkeltyneen lapsen kasvoin.
”Oletko sinä tosissasi? Yhä edelleenkö sinä… haluaisit…?” hän sopertaa. ”En voi uskoa sitä. Sinä, kaikista ihmisistä, yhä tahdot minut…”
”Voi, Larus, me olemme olleet yhdessä kaksi vuotta. Ja tunteneet kaksitoista. Tietysti minä haluan sinut.”
”Anteeksi, minä vain… Minun on yhä niin hankala uskoa se.”
”Ei hätää, tiedän sen kyllä.”
Hetken vain silitän häntä, olen laskevassa auringossa hänelle se, jota hän tarvitsi jo kauan ennen minun tapaamistani. Meillä ei ole kiire minnekään.
”Kyllä.”
”Hmm?” hätkähdän.
”Kyllä, suostun minä”, Larus sanoo kohottaessaan jälleen päätään ujosti minua kohti. Tuijotan häntä hetken kykenemättä ymmärtämään sanaakaan siitä, mitä hän sanoi. Kun kyyneleet ryöpsähtävät poskilleni, ymmärrän, mitä juuri tapahtui. Larus silittää poskiani hiljaa, vaikka hänen omissa silmissäänkin on kyyneliä.
”Mariel, minä tahdon. Mennään naimisiin”, Larus kuiskaa ja tulee niin lähelle, että tunnen hänen sydämensä sykkeen omaani vasten. Katson häkeltyneenä hänen kasvojaan, enkä voi uskoa, että nämä ovat ne samat kasvot, joita olen aina katsonut. Minun paras ystäväni. Kumppanini. Puolisoni.
Larus silittää kyyneliäni pois ja painaa huulensa hellästi omilleni. Auringon laskevat säteet ovat lämpimät, Larus on raukea minua vasten ja me menemme naimisiin, me todella menemme.
”Mariel…”
”Niin?”
”Onko se varmasti järkevää? Oletko ihan varma, että jaksat sen pyörityksen, mitä siitä voi seurata? Ja… lapsi… Minä en sitten pysty olemaan isä, en edes varaisä, en ikinä. Sinä tiedät sen. Tarvitset perillisen, mutta se ei tule olemaan helppoa. Jos selviämme ensin siitä, että kansa ihmettelee puolisovalintaasi ja todennäköisesti parjaa sinua sen vuoksi, edessämme on lapsimylläkkä, eikä se tule olemaan helppoa minun kaltaiseni kanssa.”
”En koskaan vaatisi sinulta sitä. Sinun ei tarvitse olla isä, vaikka minun tuleekin hankkia laillinen perillinen.”
”Pelkään, että tulen kateelliseksi. Lapselle, siis.”
”Larus, meidän ei tarvitse miettiä sitä pitkään, pitkään aikaan. Ehdimme kasvaa ja kehittyä siihen mennessä, kun lasta tarvitsee edes ajatella.”
”Mutta…”
”Sinä ajattelet aina ihan liikaa. Minä rakastan sinua ja haluan sinut, ja minä tiedän, että tämä on hyvä päätös.”
Larus hivuttautuu syliini, kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen. Viltti lepää hänen reisillään.
”Ihan käsittämätöntä, että olemme nyt tässä. Pohtimassa avioliittoa. Parhaat ystävät, melkein kuin veljekset… Ihan hullua”, Larus hymähtää lopulta. ”Jos minulle olisi kymmenen vuotta sanottu, että olen nyt tässä, olisin nauranut päin naamaa.”
”Niin minäkin.”
”Minä elin siinä uskossa, ettet sinä edes pidä ihmisistä sillä tavalla. Miehistä nyt ainakaan.”
”Taisin elää minäkin, en minä ajatellut sellaisia ajatuksia ennen sinua. Enkä sinustakaan heti, vaikka tiesin aina, että sinä tulet ennen muita.”
”No en minäkään sinusta…” hän sanoo hiljaa.
Larusin täytyy ajatella isääni. Värähdän. En tahdo ajatella häntä nyt.
”Mutta me olemme nyt tässä. Suunnittelemassa naimisiinmenoa. Ajatella.”
”Minä kyllä alan sitten kutsua sinua ihan kiusallanikin aviomieheksi ihan joka käänteessä”, Larus nauraa. ”Mieti nyt! Aviomiehiä! Sinä ja minä. Ihan kamalaa. Keskenkasvuiset kakarat yrittämässä leikkiä sivistynyttä avioliittoa, ihan hirveä ajatus.”
”Niinpä”, minä nauran hänen kanssaan. Meistä ei koskaan tule jäykkiä ja muodollisia, me olemme kasvaneet kuten veljet, ja se näkyy yhä meidän tavasta olla toistemme lähellä.
Silti hellyys rinnassani vain kasvaa, kun Larus painautuu tiiviisti minua vasten ja tuntuu jälleen samalta eksyneeltä pieneltä pojalta, joka hän sisimmässään aina on. Silitän hänen kylkeään ja suukotan hänen otsaansa.
”Teet minut niin onnelliseksi”, kuiskaan. Hän nostaa päätään, hymyilee arasti, mutta valtavan iloisesti ja painaa suudelman huulilleni.
*
Siitä on yli kaksikymmentä vuotta, kun adamantialaiset ovat edellisen kerran saaneet kuninkaalliset häät. Isäni häistä on valtavan kauan, enkä voi olla ajattelematta häntä nyt. En ajattele sitä miestä, joka satutti Larusia ja hylkäsi kansansa, siitä miehestä en kanna ajatustakaan matkassani. Ajattelen sitä isää, jota kansakin muistelee. Kuvajaista, joka tuntui minulle oikealta ihmiseltä. Haava, joka ei koskaan haalistu. Vielä joskus minä muistelen häntä ja annan anteeksi, mutta se ei ole nyt. Kuvittelin aina, että vanhempani näkisivät hääpäiväni, mutta äitini on poissa ja isääni ei koskaan sellaisenaan ollutkaan. Minun perheeni on täällä jo, ja kaikkein rakkaimmalleni annan käteni tänään.
Adamantiassa häät kestävät useamman päivän, seremoniaa seuraa monen päivän juhlat. Palatsi on koristeltu pienin lyhdyin, ne hehkuvat käytäviltä yölliselle taivaalle kilpaa tähtien peiton kanssa. Kansaa on saapunut niin Adamantiasta kuin porteistakin, läheisimpien vieraiden maailmojen lähettiläät todistavat maailmamme hallitsijan häitä.
Kun näen Larusin kaikkien hehkuvien valojen ja värikkäiden pukujen massan seasta, ympyränmuotoisen lattiamosaiikin keskellä, sydämeni jättää lyönnin välistä. Hän on kalpea ja siro ja niin tavattoman kaunis, etten saa henkeä. Hänen pukunsa saa minut häkeltymään, en koskaan ymmärtänyt, että hopea voi hehkua niin monissa eri sävyissä. Asu on hienointa, haurainta kangasta Adamantian taivaan alla, se loistaa valkeana ja hopeisena keskellä kirkkaiden värien ympäröimää salia. Laahus on koristeltu pienenpienin helmin, se on kuin tähtipölyä.
Miten vaatettaja onkaan nähnyt Larusin näin kauniina; ymmärtänyt hänen ytimensä ja tuonut sen esiin kylmänhehkuisessa asussa. Kun katson tulevaa aviomiestäni, ymmärrän, että kaapu tuo mieleeni Enfallan, sen jäiset kadut ja hyisen meren yllä tanssineen lumen. Liikutun kyyneliin saakka. Mennyt ja tuleva elämä kävelevät toisiaan vastaan tässä hetkessä, kaikkien näiden valojen loistaessa meille.
Larus, joka pelkää polttavia katseita ihollaan, seisoo täysin tyynenä ja rauhallisena keskellä suurta salia. Kävelen hänen vierelleen, astelen häntä vastapäätä, mutta en kosketa, en vielä. Ylhäälle kattoon on kiertynyt suuri auringonlinnun maalaus, se kohottaa sädehtivät siipensä meidän yllemme.
Seremonia on lyhyt. Papittaret seisovat rivissä ympärillämme, rukoukset lausutaan yleisön seisoessa kaaressa papitarten takana. Ylipapitar seisoo vierellämme, tarttuu meitä molempia käsistä ja asettaa käteni Larusin omalle. Kun vihkivalat lausutaan, en näe mitään muuta kuin Larusin.
Me sanomme ”tahdon” samanaikaisesti, me katsomme toisiamme kuin kaikkien maailmojen valo sirottuisi silmistämme. Larus vie vapaan kätensä toiselle poskelleni ja kurottaa suutelemaan minua. Suutelemme siinä, kansan katsoessa, ja ensimmäistä kertaa koskaan suutelemme toisiamme aviomiehinä. Salin kirkkaat värit ja valot, jopa ihmisten katseet, hiipuvat pois, kun hän on siinä. Kaikki maailmat, kaikki tuhannet ja taas tuhannet taivaat ovat tässä, ne eivät kääntäneet katsettaan meiltä. Me olemme vihdoin maailmojen edessä toisillemme luvatut.
Juhlat jatkuvat pitkälle yöhön, kansa juhlisi hallitsijansa avioliittoa vielä usean päivän ja yön. Ruokaa ja juomaa on niin paljon, että se riittäisi kuukausiksi, pöydät ja varastot notkuvat maan kalleimpia lihoja ja hedelmiä.
Me kierrämme salissa ja linnassa, kaikkialla kuhisee ihmisiä, kun kansa on saapunut todistamaan meidän hetkeämme. Kuninkaana hääni eivät kuulu vain minulle, ne kuuluvat koko kansalle, aivan kuten minäkin. Ja silti minä tiedän nyt, että on olemassa osa, joka on vain Larusin oma, yksikään muu ei saa pidellä sitä. Me kävelemme palatsissani yhdessä, hän minun rinnallani, enkä ole koskaan tuntenut oloani yhtä kokonaiseksi. Kaikki taivaat näkevät minut nyt.
Avani etsii meidät käsiinsä ensimmäisenä. Hän halaa meitä samaan aikaan, ja hän rutistaa niin kovaa, että minua naurattaa. Olen kuningas, aikuinen mies, ja silti minä olen sisimmässäni aina se nuori poika, joka katsoo elämää näiden kahden rinnalta. Missään en olisi mieluummin, he ovat minun kotini.
”Te rakkaat idiootit”, Avani nauraa ja suukottaa meitä molempia poskille. Hän joutuu pyyhkimään silmiään. Hän, jonka en ole koskaan nähnyt itkevän. ”En voi uskoa, että parhaat ystäväni ovat naimisissa. Rakastan teitä. Senkin typerät, rakkaat idiootit, että kehtaattekin tehdä minut näin onnelliseksi.”
Me nauramme ja kiskaisemme Avanin uudelleen tiukkaan rutistukseen. Avani on pukenut parasta ylleen, hänen asunsa loistaa kirkkaan keltaisena ja hänellä on korvissaan aurinkoa esittävät korvakorut.
”Onnea”, Avani sanoo hymyillen. Hänen äänensä on liikutuksesta sakea. ”Rakastan teitä.”
”Ja me rakastamme sinua”, minä sanon.
”Kiitos, Avani. Kiitos ihan kaikesta. Sinun kannustuksesi…” Laruskin joutuu pyyhkimään silmiään. ”Se on aina merkinnyt paljon.”
”Tämä on varmaan isoin määrä rakkautta, jonka sinä ja minä olemme kerralla toisillemme antaneet”, Avani nauraa Larusille.
”Älä vaan totu siihen”, Larus nauraa takaisin.
Avania vain hymyilyttää. Hänen hymyssään on uusi sävy, hän on vihdoin löytänyt rauhan. Sen näkee hänen tavastaan seisoa kuin mikään tuuli ei enää kaataisi häntä.
”Koittakaahan kestää seuraavien päivien pyöritys, teitä tullaan nykimään joka suuntaan”, Avani hymähtää. ”Tanssi ja laulu eivät ole vielä alkaneet. Kohta ne esittävät sisäpuutarhalla näytelmiä ja tiputtavat veripisaroita tuleen uhraukseksi jumalille. Aiotteko mennä sinne?”
Vilkaisen Larusia, joka kohottaa minulle kulmiaan. En ole saada katsettani irti hänestä, niin valtavan kauniilta hän näyttää valkeassa asussaan.
”Hmm, mitä sanoisit?” Larus pohtii.
”Myöhemmin”, minä sanon. ”Avani, miten olisi pieni harhautus? Kansa ei tarvitse kuningastaan vielä hetkeen, eivät muiden maailmojen lähettiläät ja neuvoston miehet huomaisi, jos livahtaisimme pois. Ihan hetkeksi vain.”
Avani hymyilee leveästi.
”Onnistuu”, hän sanoo. ”Ei kiirettä. Minä harhautan. Pitäkää hauskaa.” Avani vinkkaa meille silmäänsä, ja elettä korostaa se, ettei hän koskaan tee niin. Meitä kaikkia naurattaa.
Vien Larusin kädestä pitäen syrjään, omaan makuukammariini. Kuljemme täysien käytävien läpi, pahoittelemme poistumistamme ja annamme Avanin hoitaa loput. Makuukammari on hiljainen, kevyt öinen ilmavirta keinuttaa magentanvioletteja oviverhoja. Kuu paistaa suoraan sängylleni, Larusin asu hehkuu tähtiäkin kirkkaammin. Hetken minä pelkästään katson häntä. Olemme vihdoin hetkeksi poissa hälystä, kukaan ei katso meitä. Katson miestä, jonka olen valinnut rinnalleni, ja tunnen onnen läikkyvän koko kehossani.
Larus on täysin rento ja rauhallinen minun vetäessäni hänet hellästi päälleni. Kuljetan kättäni kalliilla kankaalla, annan hänen vetää hunnun päästäni ja avata vyöni nyörit. Kuu piirtää hänelle kruunun. Kaikki tämä valo ei ole mahtua kehooni, minä pakahdun, niin oikealta tämä hetki tuntuu. Larus on elävä ja todellinen minua vasten, tämä todella tapahtuu minulle, ja minä annan tämän tapahtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti