Kultaiset laineeni

Taivas ylläni oli hiljaa, kun kaaduin auringonvalossa läikehtivään veteen. Maailma sumeni reunoistaan, salli minun liueta pois, kadottaa ääriviivani. Vedessä minulla ei ollut hätää.

Ensimmäinen raja katosi jaloista. Läikähdykset niiden pohjissa olivat pelkkää aaltoilevaa liikettä, en enää erottanut, liikkuiko jokin niiden ulkopinnalla vai kuvittelinko kaiken. Pidin silmäni auki ja odotin seuraavaa rajaa irtoavaksi. Tiesin sen repeytyvän irti minusta, kulkeutuvan laineiden mukana läikehtivään rantakallioon. Vielä silloin pohjaa millekään ei ollut, meri oli loputon sinessään. Laineet keinuttivat minua valossaan, ja kun vihdoin uskalsin sulkea silmäni raskaana ylläni riippuvalta sinitaivaalta, tunsin kehoni lipuvan uuteen tasoon maailmassa, uuteen väriin.

Meri teki minusta kokonaisen. Olin pelkkää vettä, auringon leikkiä kultaisilla laineilla. Taso tuntui hyvältä, miltei kodilta, paikalta, johon olisin voinut kaivertaa tilani. Se oli kuitenkin ajatuksena liian konkreettinen. Oli helpompaa antaa itseni vain liueta ympäristöön. Minua virkisti ajatella kuuluvani jonnekin sen jälkeen, kun kaikki oli kerran pyyhitty pois.

Kun keskittymiseni herpaantui, muisto vanhoista väreistä palasi takaisin niin rumana ja kipeänä, että miltei kadotin ajan ja tilan. Heilautin sormieni päitä, vesi hulmusi pehmeän kankaan lailla niitä vasten, rauhoituin. Muisto ei vienyt minua mukanaan. Annoin silti itseni leikkiä sen kanssa hetken. Lokkien korkeat huudot, lainehtiva vesi ja korkealle kiivennyt aurinko pitivät minut turvassa.

Muistossa olin vielä eri tavalla olemassa kuin nyt. Minulla oli pystympi pää ja rivakat askeleet, kenties kiire jonnekin. Joku oli käskenyt minut luokseen, osasin juosta kohti jotakin, jota tahdoin. Kiireeni oli näennäinen. Ei minun oikeasti olisi tarvinnut juosta. Minun vain teki mieli tuntea sykkivä kaupunkielämä ympärilläni, kokeilla, oliko minusta elämään osana sitä. Juoksin, koska saatoin tehdä niin. Juoksin, koska yritin olla jotakin muuta, jotakin kaunista ja kykenevää, rajoittamatonta. Koin, että minusta oli lentämään.

Lentoni katkesi. En päässyt määränpäähäni, mikä ikinä se olikin. Silloin se tuntui niin tärkeältä, että juoksin keskelle suojatien punaisina palavia valoja, toisten ihmisten kiireistä sekasortoa. Ehkä tavoitteeni toteutui sittenkin. Minä lensin. Muistan, etten erottanut kuun ja katulampun valoa toisistaan, ne sekoittuvat valopisteiksi keskelle mustaa kartonkia. Joku oli pistellyt sen täyteen reikiä, joista valo pääsi hohkaamaan läpi.

Lennon jälkeen oli vain värejä. Ei enää mustaa taivaan kartonkia eikä valojen melskettä, ei ääniä tai selkeitä tuntemuksia. Värejä. Tummansinistä ja syvää punaista jossakin alavartaloni tienoilla, violetihtavia läikkiä vatsalla ja rintakehillä. Ne kaikki kokoontuivat luokseni, lohduttivat minua. Lensin niin kauniisti. Jälkikäteen kuulin, että olin lähellä halvaantua. Että kehooni sattui niin paljon, ettei se antanut minun tuntea sitä. Minä olin hämmentynyt. Olinhan nähnyt vain värejä. Jos ne merkitsivätkin kipua, miksi minun piti tietää siitä?

Värit eivät koskaan varsinaisesti kadonneet. Ne pysyivät yhä kehossani, ilkkuivat valkoisen kankaan alta. Valkoiseksi maailma sitten muuttuikin. Valkoisia ihmisiä, valkoisia vaatteita ja valkoista kipua. Vaikka värit osasivat himmentää itseään, kipu ei lopulta osannut. Aluksi en tuntenut mitään, mutta kun kerran tunsin, en voinut enää painaa sitä pois päältä. Se oli ikuinen riesani, valkoinen kipu keskellä alati hiljaista huonetta. Värit eivät olleet poissa, mutta en osannut enää kääntyä niiden puoleen samalla tavalla. Jos katsoin jalkojani, en tiennyt niiden olevan jalat. Ne eivät huutaneet syvänpunaisina. Ne eivät huutaneet enää ollenkaan. En tiennyt, miten niitä liikutettiin.

Lopulta ajattelin koko kehoni vain mädäntyneen pois. Siksi sen värit kuluivat. Minun ei tarvinnut kiinnittää kehoon mitään huomiota, koska kuvittelin sen poistuneen luotani. Se oli pelkkä tunnoton runko keskellä valkotakkisten miesten huolta ja hiljaisuuden painoa. Mieli oli jossakin kauempana, sillä sen oli helpompaa olla olemassa muualla kuin kehossa, joka oli kipuunsa vangittu.

Kun minulle sitten sanottiin, että saatoin mennä, nousta ja elää, taisin nauraa. Valkotakkisten mielestä elämäni oli jälleen elettävissä, kun hengityselimistöni toimi eikä kehoni antanut periksi noustessani ylös. Seisoa en voinut, mutta sitä he eivät pitäneet minään. Lepoa ja terapiatyötä. Ehkä joskus vielä kävelet. Mutta kukaan ei koskaan sanonut, kauanko siihen menisi, kukaan ei vaivautunut kertomaan, miksen ottanut askeltakaan vaikken ollut halvaantunut. Tai sitten kaikki se tieto valui pois niistä rei’istä, joita minuuteeni oli jäänyt palattuani takaisin runnottuun ruumiiseeni. Joka tapauksessa en enää tiennyt, miten elää. Ei ollut elämää kivulla piirrettyjen rajojeni ulkopuolella.

Aivan kiusallanikin kieltäydyin juomasta terveysjuomia ja käymästä terapiassa kertomassa, kuinka lensin kahden sekunnin ajan ja maksoin siitä kehollani. En voinut enää käydä töissä. Tieto siitä, että ehkä joskus vielä kävelet ei lämmittänyt minua silloin, kun kipu kävi sietämättömäksi jokaisessa kulmassa, kun pehmeinkin patja oli kuin viiltävä terä.

Minun haluttiin rentoutuvan. Unohtavan, etten kyennyt useaan kuukauteen elämään normaalisti. Minunhan piti olla kiitollinen siitä, että yhä elin. Minun piti niellä kipu siitä, että elämän merkitys oli huuhtoutunut rantahiekkaan eikä uutta voinut enää koskaan piirtää samanlaiseksi. Siksi pakenin, juoksin kuvainnollisesti pakoon sitä, mitä en omilla jaloillani enää kyennyt pakenemaan. Annoin etelän lämmön täyttää mieleni, virkistää sieluani ja varastaa kaikki rajani omakseen. Kuuluin vedelle. En halunnut enää mitään muuta kuin aaltojen leikin rikottua kehoani vasten.

Avasin silmäni. Muistoni reunat eivät viiltäneet muiston lipuessa ylitseni. Olin liian väsynyt, liian hauras sen edessä. Taivas ylläni ei sanonut mitään. En kuulunut sille, se ei täyttänyt ääriäni sinellä. Sydämeni oli syvemmällä, kuohujen keskiössä. Vihdoin tiesin sen.

Pelotti nousta ylös. Pelotti uida, käyttää käsiä laineita vastaan, löytää laituri, johon tarttua. Se kaikki oli kauempana minuudesta, tuntui, että jätin tärkeimmän osan itsestäni veteen. Laiturin reunat olivat karheat käsiäni vasten. Tarttuessani niihin tiesin pohjan odottavan allani. Aivan yhtä hyvin tiesin kykenemättömyyteni ottaa tukea siitä. Silti, veden rauhoittaman mieleni nurkista löytyi vielä yksi, pohjimmainen ääni. Se käski minun yrittää. Mitä menetettävää minulla oli? Jalkani toimivat, niihin ei vain voinut nojata. Ylitin välitykseni rajat, luovutin. Painoin jalkani pohjaa vasten ja odotin kivun saapuvan.

Lokit huusivat. Joku nauroi lapsen naurua. Aurinko helotti korkealla, heitti lämmittävät läikkänsä mereen. Jalkani kantoivat. Kipu ei koskaan saapunut. Pelkkä muisto siitä, himmeä kaiku, joka ei kuulostanut enää itseltään. Minuun ei sattunut.

Pidin kiinni laiturista. Jokin sisälläni huojui, mutta ei kuten järistys, vaan kuten rauhallinen tuuli vasten kasvoja. Katsoin meren taakse ja päästin irti – kivun kaiusta, muistosta, jostakin, jota en osannut nimetä. Meri lauloi minulle hiljaa. En sulkenut silmiäni, pidin katseeni kaukaisuuteen jatkuvissa kuohuissa. Siellä olisi alku uudelle valolle.

(Seitsemäs novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)