Luku 18: Lähemmäs
Lisanka ei koskaan uskonut Minervan silmien palavan. Niissä leiskuu vihreät liekit, kun mies astuu lähemmäs.
”Mitä”, Minerva sanoo hiljaa, ”sinä tarkalleen ottaen ajattelit?”
”E-… En minä…”
”Et ajatellut yhtään mitään. Nimenomaan.”
Ei ole sanoja puolustukseksi. Lisankan pää pyörii, etsii mahdollisia vartijoita tai palvelijoita, jotka voisivat koska tahansa nähdä heidät. Mutta Minerva on kuin varjo, hän kulkee ääneti ja huomaamatta.
”Tiedätkö, mitä sinun pieni temppusi voi aiheuttaa meikäläisille? Onko sinulla aavistustakaan?” Lempeä kujeilu Minervan äänessä on tiessään. Lisanka tietää suututtaneensa miehen pahemman kerran.
”Kannan vastuuni”, Lisanka sanoo kohottaen leukaansa. ”En ehkä tiedä, mitä tekoni on keskuudessanne aiheuttanut, mutta kerro minulle, mitä voin tehdä korjatakseni sen.”
Minerva perääntyy lähemmäs puuta. Miehen käsi puristaa runkoa kuin aikoisi rikkoa puun pinnan. Minerva pudistelee päätään.
”Tällaisen vuoksi meidän varjontappajien tulee saada asema yhteiskunnassa. Jotta sinun kaltaisiasi ei enää tulisi.”
”Anteeksi?” Lisanka pyrkii kuulostamaan korostuneen loukkaantuneelta, vaikka tietää tarkalleen, mitä Minerva tarkoittaa.
”Tiedät kyllä. Sinä et ymmärrä tämän maailman kulusta mitään.”
”Se ei varsinaisesti ole minun vikani!”
”Ei olekaan! Siksi minua raivostuttaakin!” Minerva sulkee hetkeksi silmänsä. ”En voi olla vihainen sinulle. Vihaan tätä yhteiskuntaa, joka pakottaa varjottomat piiloihin. Sinä olet täydellinen esimerkki, mitä käy, jos sellaisen lapsen antaa kasvaa piilossa.”
Minerva tulee lähemmäs. Mies hipaisee varoen Lisankan poskea. Liekit silmissä ovat jo hiipuneet. Tuli kytee vielä, mutta nyt Lisanka saattaa tuntea sen lämmön. Hetken mielijohteesta hän painautuu Minervaa vasten, halaa miestä kuten halaisi perheenjäsentään. Ikävä purkautuu pieninä nyyhkäyksinä. Minervan käsi silittää hänen selkäänsä, hän sallii itsensä hajota Minervan syliin.
Kun Minerva päästää irti, silmistä näkee, että mies hymyilee huivin alla.
”Mahdatko pitää tätäkin jumalanvastaisena?”
”Älä viitsi!” Lisanka puuskahtaa. ”Juurihan sinä toruit minua…”
Lisanka pyyhkii kyyneliä silmistään. Minerva kurottaa silittämään hänen poskeaan.
”Kuule, punapää. Sinut täytyy saada pois täältä. Vasta sitten voimme keskustella kaikesta turvassa.”
Lisanka nyökkää.
”Prinssi ei taida päästää sinua hetkeen, eihän?”
Päänpudistus.
”Sitten sinä voit tehdä jotakin puolestamme.”
Lisankan kulmat kohoavat. Heidän puolestaan? Nytkö Minerva haluaakin hyötyä siitä, että hän sotki tilanteen? Kuinka usein joku varjottomista muka pääsee palatsiin? Lisanka huokaa. Kyyneliä tulisi lisääkin. Ikävä tempoilee ruumiissa. Miten tyttö, joka lähti etsimään isäänsä, päätyi palatsiin? Liikaa kaikkea. Uutta tietoa. Varjoja. Varjottomia. Sanomattomia totuuksia, jotka hänen pitäisi yllättäen tietää. Lisanka tuntee rankansa murtuvan kaiken sen painon alla.
”Prinssin varjo on viety. Varimean kaduilla kulkiessani olen saanut tietää, että se tapahtui uudella temppelillä. Kultti löysi paikalle. On syytä epäillä, että kultti halusi tämän päättyvän juuri näin.”
Lisankalta menee hetki yhdistää langat toisiinsa. Kokonainen kudelma on ruma, sitä tuskin saattaa katsoa suoraan.
”Tarkoitatko, että prinssin haluttiin menettävän varjonsa? Sittenhän… kultilla täytyy olla suurempia suunnitelmia hänen varalleen.”
Lisanka vilkuilee ympärilleen. Kyyneleet väistyvät uuden tiedostuksen tieltä. Hän näkee kirkkaammin kuin aikoihin. Kaikki on kudottu yhteen, langat risteilevät ja sotkeutuvat toisiinsa. Veli on sotkenut maailman kudelman varjoillaan.
”Koska sinua ei kuitenkaan päästetä vielä pois, jää tänne tutkimaan asiaa.”
”Tänne?”
”Tutki prinssiä. Kuuntele häntä. Tarkkaile tilannetta. On todennäköistä, että joku palatsin sisällä johtaa tilannetta.”
”Aivan.”
Lisanka muistelee näkemiään ihmisiä. Kukaan heistä ei tunnu kultistilta, ihmiseltä, joka tahtoisi vapaaehtoisesti kumartaa veljeä. Ainoa, jonka silmissä Lisanka aisti levottomuutta, oli kuningatar itse, mutta hallitsija on uskonnon maallinen tiivistymä. Kutojatarten sanansaattaja. Hän ei kävisi lukuun.
”Joko sinä mietit, kuka se voisi olla?” Minerva naurahtaa ja taputtaa Lisankaa olalle. ”Älä kiirehdi. Tarkastele. Puhu ihmisille aina, kun se tuntuu luontevalta. On myös täysin mahdollista, että kultti toimii itsenäisesti eikä palatsissa ole ketään siihen kuuluvaa.”
Lisanka nyökkää. Hän tarkkailisi tilannetta.
”Hyvä. Kyllä sinä tähän pystyt.”
Minerva hivuttautuu jälleen puun taa, lähemmäs reunaa. Alas on kymmeniä metrejä. Lisankaa huimaa. Maisema viettää aina aavikolle saakka. Välissä on muita palatsin kerroksia koristeellisine parvekkeineen. Pienikokoisia maailmoja. Lisankalle täysin uusia ja ihmeellisiä.
”Hei, punapää, kerrohan minulle yksi asia.”
Lisanka kohottaa päätään.
”Mikä sai sinut toimimaan niin kuin toimit?”
Surullinen hymy kipuaa Lisankan kasvoille. Hän muistaa yhä kuolemaansa odottavien kontrolloitujen ilmeet Varimean aukealla. Kiilto silmissä kertoi, että he olivat jo luovuttaneet. Lisanka ei ajatellut suoraan mitään. Ei perhettä tai tulevaisuutta. Ainoastaan oman kohtalonsa tiedostaneita ihmisiä, jotka eivät edes kohottaneet ääntään puolustautuakseen.
”En vain tahtonut heidän kuolevan”, Lisanka sanoo hiljaa, miltei kuiskauksena. ”En ajatellut mitään muuta.”
Minervan vihreät silmät suurenevat. Mies ei hetkeen pysty katsoman Lisankaa suoraan silmiin.
”Vai niin.”
”Kuinka niin?”
Tyypillinen ilkikurinen kiilto palaa katseeseen. Hetken Lisanka miettii, onko se sittenkin pelkkä Minervan keino selvitä elämästä hengissä. Luoda kuori kaiken kipeän päälle.
”Ei, minä vain kuvittelin, että sinä halusit pelastaa prinssin. Että olit vain joku niistä tytöistä, joiden kuulee haaveilevan El Varinin perillisestä kuin tämä olisi täysin ylimaallinen olento.”
”Mitä ihmettä, Minerva?” Lisanka nauraa. ”Ei. Ei todellakaan.”
Kuolevat katseet. Lisanka pudistaa päätään. Hän ei nähnyt mitään muuta. Ei hän ajatellut Rashnaa tai ketään muutakaan. Minervakin naurahtaa. Lisanka menee lähemmäs, halaa miestä vielä kerran. Minerva päästää hänet iholleen.
”Minerva.”
”Niin?”
”Onko mitään, mitä minun tarvitsisi muistaa nyt, kun olen täällä? Olen välttänyt puhumasta varjontappajista. Leikin, etten tiedä teistä mitään.”
”Meistä, punapää. Meistä.”
”En minä ole teitä kaikkia vielä tavannut.”
”Niin, kukapa ei halunnut? Ja nyt olet täällä. Toivotonta, aivan toivotonta…”
Minervan ilme vakavoituu. Käsi pitää yhä Lisankaa häntä vasten.
”Hyvä. Älä mainitse meistä mitään. Emme ole järjestäytyneet. Emme ole olemassa. Et ole koskaan kuullutkaan meistä.” Minerva huokaa syvään. ”Kuningatar Adrastea voi kysyä meistä jotakin. Hän tekee varmasti kaikkensa johdattelevilla kysymyksillään.”
Lisanka hätkähtää. Kuningatar oli tehnyt juuri niin. Jokaisen kysymyksen takana kuhisi jotakin.
”Kuningattarella on historiaa Siran kanssa. Hän tietää meistä.”
”Mitä?”
Lisankan tajunta keinahtaa. Minervan ote tiukkenee, mies tuntuu ymmärtävän, mitä hänen mielessään liikkuu.
”Kuningatar Adrastea on tiedostanut jo kauan sitten, että varjottomat ovat järjestäytyneet. Hän ei voi sietää Siraa.”
Lisankan suu loksahtaa auki. Siraa? Hänen mahdollista isäänsä?
”Hän on –”
Ääniä. Ihmisääniä. Minerva hyppää kauemmas, aivan parvekkeen reunalle. Mies tarttuu kaiteeseen kuin olisi valmis hyppäämään kymmeniä metrejä alas. Silmissä palaa jälleen hurjistunut tuli. Äänet lähestyvät.
Lisanka ja Minerva nyökkäävät toisilleen samaan aikaan.
”Kysypä prinssiltä Varimean vanhan temppelin tuhosta”, Minerva sanoo. ”Hän osaa kertoa tämän tarinan sinulle loppuun.”
Lisanka näkee vain tumman viuhahduksen. Minerva on poissa. Lisanka säntää parvekkeen reunalle, mutta miehestä ei näy jälkeäkään. Minerva on kadonnut. On kuin tuuli olisi lennättänyt miehen pois.
Kun Rashna palvelijoineen saapuu paikalle, Lisanka vetää naamion kasvoilleen. Hymyilee tyhjin silmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti