Uusia alkuja

 (Ajalta ennen Valosta annettua)

Tuijotan edessäni istuvaa miestä ymmärtämättä täysin, mitä hänen ajatuksissaan kulkee. Wilhelm ei ole sellainen ihminen, jota voisi lähestyä perinteisesti. Puhua säästä ja siitä, mitä toivoisi syövänsä huomenna. Hänen silmänsä ovat syvänmustat ja on hetkiä, jolloin näen, kuinka aie tempoilee hänen ihonsa alla, miltei tekee hänestä toisen ihmisen. Silloin en koskaan tiedä, mitä tekisin. Hän sivuuttaa hetket joka kerta kuin ei itse ymmärtäisi, että muuttuu sekunneissa toiseksi, joksikin paljon pimeämmäksi.

Olen tapaillut häntä kolme kuukautta ja kutsun häntä vihdoin etunimeltä. Hän antaa minun tulla hyvin lähelle, joskus jopa silittää, vaikka olen nähnyt, miten hän inhoaa läheisyyttä ja hellyyttä. Wilhelmin ja maailman välissä on kuori, ja joskus hän sulkee itsensä kaikelta. En vielä ymmärrä, miksi hän tekee niin. Jokin hänessä kiehtoo minua syvästi, vaikka tiedän, ettei hän ole se, jonka syliin tahtoisin nukahtaa. Onneksi hän häätää minut aina luotaan ennen kuin painaa päänsä tyynyyn. En tiedä, miksi hän ei halua minun olevan kanssaan aamuun. Hänen kaltaisiaan ihmisiä on niin kovin vaikeaa lukea.

Frida ei tiedä mitään. En aio kertoa hänelle. Tuskin tätä kauaa jatkuu. Wilhelm vaikuttaa mieheltä, joka viettelee kenet tahansa, enkä voi syyttää häntä siitä. Jos syntyy yhtä kauniiksi kuin hän, on täysi oikeus tehdä niin. Joskus saan kylmiä väreitä vain katsomalla häntä. Kaunis, siro vartalo, selän pieni kaari. Enkelinkiharat ja pehmeät huulet. Tuntuu epätodelliselta saada koskettaa jotakuta hänen kaltaistaan. On hetkiä, jolloin miltei lipsautan Fridalle, mitä teen Wilhelmin kanssa. Hetkiä, jolloin puhumme vampyyreista asiakkainamme ja sisimpäni huutaa tietävänsä enemmän. Tahdon jakaa siskoni kanssa kaiken, mutta en voi kertoa hänelle, kuinka Wilhelm vietteli minut heti ensimmäisellä kerralla. Hän nielaisi minut kokonaisena, enkä osannut enää kieltäytyä. En halunnut. En yhäkään halua, vaikka sydämeni kuuluu toiselle.

Hyvin pitkään Wilhelm pitää minut omalla tavallaan loitolla. En voi syyttää häntä, sillä olen lopulta vain yksi monista. Mietin, mahtaako hän tietää, etten ole koskaan koskenut ketään muuta kuin häntä. Hän on hyvin tietoinen omista haluistaan, tekee minulle aina selväksi, milloin lopetamme työasioista puhumisen ja olemme vain kaksi miestä, jotka haluavat toisiaan. Se tuskin koskaan lakkaa ihmetyttämästä minua. Se, miten mies hänen asemassaan sulaa allani, tahtoo minut iholleen niin paljon, että vapisee.

Jos Frida saisi kuulla meistä, en tiedä, kuinka hän ottaisi sen. Hän on joutunut kuulemaan haaveita lapsuudenrakkaudestani aivan pienestä pitäen. Puhun siitä hänelle edelleen, mutta olen huomannut sanoissani uuden sävyn. Rakennan haaveitani entistä kirkkaammaksi, jotta peittäisin sen, mitä niiden alla on. Ja sen, että tunnen pistelyä kehossani joka kerta, kun Wilhelm vetää ovensa kiinni.

Eräällä kerralla, kun olen jo pukemassa kenkiäni seksin jälkeinen kuumuus kehossani, Wilhelm tulee aivan lähelle ja pujottautuu minun ja kenkien väliin. Suu on raottunut kuin ei keksisi sanoja, silmät suuret mustat lammikot. Lapsen silmät. En tunne katsovani aikuista ihmistä. Suunnaton hellyys hulmahtaa lävitseni. En tiedä, haluaako Wilhelm sitä, mutta vien hänet syliini ja pitelen. Hän jännittyy hetkeksi, enkä tiedä, miksi teen kuten teen. Ehkä, koska Frida tekee minulle niin aina, kun en osaa itkeä saati pyytää mitään. Osaan vaan tuijottaa sydän rakkautta vailla. Kenties yliajattelen eikä Wilhelm halua mitään. Mutta kun hänen kätensä puristavat paitaani lujaa, tiedän tekeväni oikein.

Sanaakaan sanomatta kannan hänet yläkertaan. Hän ei tee mitään, roikkuu vain minussa kuin pieni poika. Sehän hän tavallaan onkin. Kaikki hänessä on kovin haurasta ja sievää, joskus tuntuu, etten saisi suudella häntä, minun pitäisi vain silittää ja kertoa, että vielä joskus joku rakastaisi häntä hirvittävän paljon. Mutta eihän hän sellaista minulta halua kuulla. Enkä minä edes tiedä, haluaako hän kuulla juuri ne sanat. Ehkä minä itse haluan. Mutta se, jonka minä haluan rakastavan minua, ei ole täällä. Hän loistaa kirkkaana kuin tähti eikä hän näe, kuinka painan huuleni toisen iholle ja toivon voivani vain unohtaa.

Kun olemme maanneet sängyssä riittävän pitkään sylikkäin, yritän nousta ylös. Wilhelm riuhtaisee minut takaisin, puristaa kättäni niin lujaa, että se melkein sattuu. Kysyn, mikä hätänä, mutta hän vain katsoo minuun mustilla silmillään. Kerron hänelle, että minun täytyy mennä, Frida hermostuu ja säikähtää jos ei tiedä, missä olen. Hän vain tuijottaa. Jokin musta läikähtää jälleen hänen sisällään. Silloin ymmärrän ensimmäistä kertaa, että taso, jota hän ei minulle näytä, on paljon syvempi kuin olisin ikinä voinut uskoa.

Suutelen häntä. Hän vastaa suudelmaan, mutta on poissa, ei todella siinä koskettavissani. En lähde pois, koska jokin sisälläni sanoo, etten halua tietää, mitä tapahtuu, jos lähden. Tätä miestä ei saa jättää nyt yksin. En tiedä, selviääkö hän, jos tekisin niin. Vaikka enhän minä häntä vielä tunne.

Suunnaton hellyys pitää minut kiinni Wilhelmissä aina aamuun saakka. Hän, joka on aina yhtä sarkastinen ja sanavalmis, on nyt aivan hiljaa kiinni kyljessäni. Kun suukotan häntä otsalle aamulla, tiedän, että tämän yön jälkeen jokin on muuttunut. Jokainen katse ja sana, jonka vaihtaisimme tämän jälkeen, tulee tuntumaan erilaiselta. Ehkä se johtuu siitä, kuinka hän käpertyy hiljaa syliini eikä sysää minua pois kuten aina ennen. Ehkä siitä, etten tahdo hänen menevän pois, haluan hänen jäävän siihen, silmujaan aukovaan aamuun, minun lämpöni suojiin.