Luku 15: Sanaton
Käytävä ennen kultin kokoontumistilaa, luonnon muovaamaa onkaloa, on kapea. Aura vetää syvään henkeä. Venni kuljettaa häntä kädestä pitäen, jotta hän ei kadottaisi itseään kosteisiin kallioseiniin ja kohtiin, joihin kukaan ei ole kiinnittänyt soihtuja. Aura ei koskaan uskalla arvailla, mitä hänen yläpuolellaan on, ellei hänen tarvitse tietää sitä. Ajatuskin siitä, että joku kävelee hänen päältään, myy appelsiineja siinä, missä hän haukkoo pimeyttä sisäänsä, on sietämätön.
Viimeinen puristus. Aukko, josta mahtuu vain pää edellä. Venni on siroluinen ja ketterä, hän menee edeltä. Aura on yhtä pieni, mutta hänen aistinsa kirkuvat pimeyttä vastaan. Ei aukkoja. Ei sukelluksia mustuuteen. Aura puristaa silmänsä kiinni ja työntyy aukkoon. Seinät hankaavat kylkiä vasten, kosteus tuntuu iholla. Aura puree hammasta, hengittää, ei avaa silmiään.
Vennin ääni kuuluu toiselta puolelta. Se on vuosien päässä. Aura kynsii. Ryömii. Sattuu. Kynnet lohkeilevat, kyyneleet nousevat silmiin. Venni jatkaa puhumista, Aura ei hetkeen hahmota sen kuuluvan jo aivan läheltä, hänen vierestään. Kun Venni kiskoo hänet ulos aukosta ja kietoo kätensä tiukasti hänen ympärilleen, hän huomaa itkevänsä.
Valo sattuu silmiin. Riittävän pimeässä sitä unohtaa, miltä valo näyttää. Että se on koskaan ollutkaan olemassa. Vennin kädet ovat ainoa todellinen asia maailmassa. Venni painaa suukkoja Auran kosteille hiuksille.
”Sinun ei tarvitsisi tehdä sitä, jos se tuntuu sinusta joka kerralla noin vaikealta”, Venni sanoo silittäen Auran päätä. ”Voin käydä kokouksissa yksinkin.”
”Ei!” Liikaa epätoivoa. Aura säikähtää sitä. Ei liikaa epätoivoa. Venni lähtee pois, jos hän kuulostaa siltä, ettei voi elää ilman tätä. ”Kyllä minä tähän pystyn.”
”Mmh… Minun rohkea tyttöni. Niin sitä pitää.” Venni antaa nopean suukon ja jatkaa sitten matkaansa.
Maansisäinen aukio on luonnon itsensä muovaama. Tippukiviä ja teräviä muotoja. Aura huomaa aina ajattelevansa, että tämä kaikki olisi täällä ilman ihmisiäkin. Kutojattaria palvova kansa ei ole koskaan nähnyt, miten kivi luhistuu ja sortuu kokonaiseksi maailmaksi. Kuinka käytävät muodostavat labyrintin niille, jotka eivät pelkää varjoja.
Kokous on jo käynnissä. Aura ja Venni liittyvät joukkoon, katseet kerääntyvät. Taas ne ilmestyvät miten sattuu. Ei mitään kunnioitusta. Aura pitää päänsä pystyssä. Nämä ihmiset ovat hänen kaltaisiaan. Niitä, joille kutojattarien maailma ei riitä. Niitä, jotka kutojattaret ovat pettäneet.
”Kas, Venni ja Aura”, joku hymähtää. ”Sitä suvaitaan tulla paikalle.”
”Hittoako valitat siinä, me sentään pääsimme tulemaan”, Venni sähähtää.
”Varjoton yllätti meidät ja jouduimme käyttämään eri reittiä kuin yleensä”, Aura yrittää selittää tilannetta, mutta Venni kohottaa kätensä sen merkiksi, ettei siitä kannattaisi puhua.
”Varjoton? Ai kuten Venni?”
Joku alkaa nauraa. Toinen yhtyy nauruun. Vennin silmissä kipinöi. Raivo on erilaista kuin silloin, kun viha varjottomia kohtaan syttyi Vennissä. Tämä on tuttavallisempaa, tavallisempaa suuttumusta. Silti juuri tämän kanssa Aura ei osaa menetellä. Tämä kuuluu niille, jotka ovat olleet kultissa kauempaan. Kasvaneet kiinni varjoihin ja antaneet omansa veljelle. Tämä ei ole Auran kaltaisten väliinputoajien vihaa.
Käsientaputus. Napakka. Kaikki hiljenevät ja katsovat ylös. Kivimuodostelman päällä seisoo tummanviolettiin sonnustautunut mies, jonka silkinmustat hiukset laskeutuvat olkapäälle. Miehen aura hiljentää koko tilan. Hän on seissyt siinä kaiken aikaa, johtanut kokousta.
”Me kaikki saavumme tänne eri lähtökohdista”, mies sanoo pehmeästi. Notkea, taipuisa ääni, jollaista Aura ei ole kuullut kenelläkään muulla. Mies on omaa laatuaan jopa kultistien joukossa. ”Täällä me emme katso ihmisiä sen perusteella, mistä ja miten he tulevat. Antaumus veljelle riittää. Käykää joukkoon, ystävät.”
Venni kohauttaa olkiaan.
”Kiitos, Sirius!” Aura huikkaa miehelle. Venni tuhahtaa, mutta Aura erottaa, että tämän suupielet nykivät piilottaakseen hymyn.
”Me olimme juuri iloitsemassa suunnitelmamme etenemisestä”, Sirius julistaa kuuluvalla äänellä. ”Prinssi Rashnan varjo on viety.”
Auran suu loksahtaa auki.
”Me onnistuimme. Yksi meistä kävi prinssin kimppuun hänen näyttäytyessään kansalle Varimean uudella temppelillä. Prinssin tilanne on epävakaa. Hän on nyt veljen hallussa. Voimme vain luottaa veljeen ja siihen, että varjo väsyttää prinssin lopullisesti. Laetan sisäinen tuho on jo aluillaan.”
Vino, tyytyväinen hymy. Sirius on mies, jonka kasvoille Aura ei osaa kuvitella kyyneliä. Sirius osaa asiansa ja pysyy rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa.
”Mutta.” Siriuksen hymy kuolee niin nopeasti, että Aura miltei hätkähtää. ”Kuviossa on yksi ongelma. Särö, jota emme osanneet odottaa.”
Aura vilkaisee Venniä. Tytön kasvot ovat yhtä täynnä hämmennystä kuin hänenkin.
”Varjoton.”
Jäätä. Suonissa virtaa jäätä.
”Tyttö. Nuori varjoton, joka onnistui silminnäkijöiden mukaan tappamaan veljen valtaaman varjon.”
Venni tärisee. Aura näkee sen selvästi, mutta ei tee mitään. Suonissa kulkee pelkkää kylmää. Aura ei tunne raajojensa laitoja. Keho karkaa, mieli juoksee vain yhteen suuntaan. Lisanka lähti etsimään totuuttaan. Venni tuntee kaikki Siran varjontappajat. Kukaan heistä ei tekisi mitään tällaista. Aura näkee vain yhden vaihtoehdon. Kuvan Lisankasta tappamasta varjon silmät suurina ja suu raollaan. Ihmisten hämmentyneet hengähdykset.
”Se tyttö on nyt palatsissa prinssin tahdosta. Minä tarkkailen tilannetta. Tytön poistaminen kuvioista aiheuttaisi toistaiseksi liikaa hälyä. Kansa on nähnyt, mihin hän pystyy. Kansa, joka ei tiedä varjontappajista mitään!” Siriuksen ääni kohoaa. Auran sydän on kurkussa. Hän tukehtuisi. Kuolisi.
”Jos kansa saa tietää, mihin heidän vainoamansa varjottomat todella pystyvät, meillä on ongelma. Kaikki tekemämme työ valuu hukkaan. Virhe on jo tapahtunut.”
Käsi koskettaa kättä. Kenenkään ei tarvitse kiinnittää siihen huomiota. Aura ei uskalla katsoa Venniä, mutta hän tietää heidän ajattelevan samaa. He eivät saisi sanoa nyt sanaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti