tiistai 22. joulukuuta 2020

Hamartia: luku 39

 Luku 39: Rauniot

Yö on levittäytynyt aavikon ylle, kun Aura yrittää pysyä kovaa eteenpäin kiitävän Vennin perässä. Maisemat vaihtuvat, pian Aura on kauempana kotoa kuin koskaan maan päällä kulkiessaan. Venni ei pysähdy, vaikka Aura yrittäisi kaikkensa. Vasta, kun kaukaisuudessa erottuvat Varimean vanhan temppelin rauniot, Vennin askeleet hidastuvat.

Venni? Ole kiltti ja odota.” Tässä mielentilassa tytölle ei voisi edes puhua. Aura tahtoisi vain pysähtyä, ottaa Venniä kädestä kiinni ja painaa tämän pään rintaansa vasten. Venni on järkyttynyt. Silmin nähden järkyttynyt.

Minä epäonnistuin!” Vennin silmät leimuavat, kun hän kääntyy kohtaamaan Auran omat. ”Tiedän, mitä haluat sanoa, mutta säästä sanasi. Minä epäonnistuin. En saanut siskoasi hengiltä. Se oli impulsiivista ja typerää. Onneksi en ehtinyt yrittää kenenkään muun tappamista. Nyt en voi palata tarkkailemaan varjottomien kuvioita, mikä oli ainoa syy, miksi kukaan katseli minua kultissa. Joten se siitä. Miksi tämä maa näkisi meidän kaltaisemme minään muuna kuin lapsina?”

Mutta –”

Älä. Et voi muuttaa sitä, joten älä, en tahdo kuulla pahoittelujasi tai lohdullisia sanojasi. En juuri nyt.”

Auran sisällä läikehtii. Venni on aina tällainen. Ehdoton ja kova. Tavallisesti Aura antaisi periksi, sallisi Vennin kohdella häntä näin. Mutta ei nyt, ei tuikkivan tähtitaivaan alla, kun mitään muuta ei ole. Aura vetää Vennin ranteesta lähemmäs. Venni rimpuilee, ei tahdo iholle, mutta Aura kietoo kätensä tytön ympärille eikä päästä irti. Venni jaksaa hetken räpiköidä, mutta Auran lämpö lyö läpi, pakottaa tytön pysymään kiinni hetkessä. Auran käsi silittää Vennin päälakea, jolla punainen sänki jo kasvaa. Aura pitää kiinni niin kauan, että tuntee Vennin tärisevän. Vihdoin tyttö sallii itsensä itkeä. Aura suukottaa Vennin päätä ja kietoo kätensä tiukemmin tämän ympärille.

Milloin sinusta viimeksi tuntui tältä?”

Venni niiskauttaa. Hän on painautunut aivan kiinni Auran rintaan.

E-… En muista tarkalleen. Tämä on erilaista. Tällä kertaa olen täysin pettynyt itseeni enkä kaikkiin muihin. Kuinka saatoin olla niin typerä?”

Entä minä? Olinko minä typerä, kun käskin sinun tappaa siskoni? Me suunnitelimme sen yhdessä.”

En minä sinua mistään syytä.”

Oletko varma?”

Olen. Olen aina kaikkein eniten vihannut itseäni. Ihan aina…”

Aura jatkaa silittelyään. Hän tuijottaa Vennin taakse jäävää temppelin rauniota, muistoa ajasta, joka oli ennen heitä. Miksi Venni tuli tänne? Kaikista paikoista juuri tänne?

Venni. Miksi me olemme vahan temppelin raunioilla?”

Koska minä olen kasvanut täällä.”

Täällä?” Vasta silloin Aura hätkähtää. Hän ei ole koskaan saanut kuulla, minne Venni meni hänen perheensä hylättyä hänet.

Olin alle kymmenenvuotias. Löysin ensin tänne, sitten maan alle. Sieltä varjontappajat löysivät minut ja ottivat siipiensä suojiin.”

Niinkö se menikin…”

Ei ole vielä aika päästää irti. Aura on ensimmäistä kertaa jonkin herkän ja hauraan äärellä. Venni ei koskaan näytä tätä puoltaan. Kuori pitää. Nyt, kun se vihdoin murtuu, Aura on tässä, rakkaimpansa lähellä.

Joten sinä ajattelit, että tulisimme tänne vetämään henkeä. Aivan.”

Tiedätkö, Auraseni, minä vihasin itseäni kaikkein eniten silloin, kun näin perheeni kaiken jälkeen. Kun ymmärsin, että he jatkoivat elämäänsä onnellisina ilman minua. Tajusin, että kaikki oli ollut minun syyni. Minä olin varjoton. Vaarallinen. Vihasin itseäni. Ja heitä, koska he heittivät minut pois, sylkäisivät suustaan kuin myrkyllisen kasvin. Halusin tappaa heidät. Haluan edelleen.”

Miksi sinä kerrot sen minulle nyt?”

Koska he ovat yhä elossa ja minut on jälleen sysätty pois tieltä.”

Venni, me olemme puhuneet tästä. Perheet eivät osaa muuta kuin satuttaa.”

Minä etsin perhettä varjontappajista ja epäonnistuin. Sira ei välitä muusta kuin tavoitteistaan. Etsin kotia kultin luota, mutta kultti ei tahdo minun kaltaisiani. Minussa on liikaa kaikkea.”

Aura tietää. Hän on tiennyt kaiken aikaa. Joskus, kun hän katsoo Venniä silmiin, hän näkee vain itsensä. Sen ihmisen, joka hänestä on tulossa. Vihan vääntämän ja katkeran. Ehkä hän tahtoo Venniä rakastamalla rakastaa myös itseään.

Ei Sirius heittänyt meitä pois.”

Sirius ei ole armollinen.”

Hän olisi tappanut meidät, jos todella tahtoisi meidät hengiltä. Ei kultista vain heitetä ihmisiä pois. Me olemme jäähyllä, etkö muista?”

Se on pahempi kuin kuolema! Täysi nöyryytys omiemme edessä…”

Venni rakas…”

Venni rimpuilee viimein irti. Aura erottaa silmäkulmissa kyyneliä, mutta Venni räpyttelee ne pois ja harppoo temppelin raunioille. Niitä ei vahdi enää kukaan. Aavikko on peittänyt osan niistä alleen, luonto ottaa omaansa takaisin. Tätä kutojattaret tuskin suunnittelivat.

Olisinpa tiennyt jo lapsena, että juuri Adrastea tuhosi tämän temppelin. Minä hylkäsin kutojattaret alle kymmenenvuotiaana ja aloin vihata kaikkea heistä muistuttavaa. Ennen kaikkea kuninkaallisia. En tiennyt, että Adrastea oli antanut sydämensä veljelle. Jos olisin tiennyt sen, olisin ajatellut tästä paikasta eri tavalla.”

Aura hymähtää.

Taisin silloin jäädä tänne siksi, että kukaan ei halunnut tulla muistelemaan kansan suurta menetystä. Pyhän paikan tuhoa. Täällä oli turvallista.”

Aura seuraa Venniä rikkinäisten seinien sisälle. Hiekkaan on hautaantunut suuri patsas, yhtä kutojatarta esittävä. Siltä puuttuu kädet. Ne, jotka kuvataan aina täyteen haavoja.

Mutta kenties siinä oli muutakin”, Venni huokaa. ”Jälkikäteen ajatellen oli lohdullista elää hetken jonkin niin suuren jäänteissä. Se oli minun tapani pilkata kutojattaria, jotka olivat hylänneet minut tähän kylmään maailmaan.”

Aura tuntee sen myös. Muinaisen läsnäolon raunioissa. Rikkinäisiä muistomerkkejä, vain muutama suuri, repaleinen seinä pystyssä. Pelkkää kiveä ja rikottua marmoria. Temppelin piti olla ikuinen. Niinköhän osa kansasta käy täällä yhä suremassa menetettyä pyhää paikkaa? Kaikkea sitä kaunista, joka tuhoutui sen mukana.

Onneksi minä kohtasin kuningatar Adrastean kultissa”, Venni sanoo kuljettaen kättään rikkinäisen patsaan kasvoilla. Ilmeetön kutojatar side silmillään. Mykkä jumala. ”En olisi sama ihminen, jos en olisi tavannut häntä. Hän opetti, mitä todellinen kapina on. Hän on kutojatarten maallinen edustaja ja hänen sydämensä kuuluu veljelle. Sitä minä tahdon. Pinnan alla kytevää raivoa koko kudelmaa kohtaan. Kuningatar on upea ihminen.”

Aurakin vie kätensä patsaan poskelle. Marmori on kylmää. Auran sormet hipaisevat Vennin omia, lomittuvat. Vennin huulet raottuvat, tyttö tulee lähemmäs, painaa Auran vasten patsasta. Aura päästää henkäyksen, kun Vennin huulet löytävät hänen kaulansa. He koskevat toisiinsa jumalan patsasta vasten. Auraa alkaa naurattaa. Kaikki sisaruskossa kieltäisi tämän. Auran koko kehoa kihelmöi. Mitä hän kutojattarista välittäisi.

Jostakin kuuluu kumea koputus. Tytöt säpsähtävät, irrottavat toisistaan. Koputus kuuluu heidän alapuoleltaan. Maan alta. Venni hiipii patsaan taa, etsii raunioista raon. Tien luolastoon.

Mitä, jos se on joku varjontappajista? Emme voi…”

Venni vie sormen suulleen. Sshh. Venni katoaa pimeään jalat edellä. Aura sujahtaa hänen peräänsä, vaikka reitti on ahdas ja pimeys iskee armottomana vasten kasvoja. Aura ei vieläkään ole oppinut pitämään siitä.

Hetken pimeys on hiljaa. Sitten mustuuteen syttyy liekki. Aura erottaa kuningatar Adrastean kasvot lepattavaa tulta vasten.

Teidän korkeutenne!” Venni hengähtää.

Arvelinkin löytäväni teidät täältä.”

Tulitteko te koko matkan luolasta tänne saakka… Meidän vuoksemme?”

Kuningatar nyökkää. Hänen tummat huulensa vääntyvät hymyyn.

Älkää kertoko Siriukselle, että tulin”, Adrastea sanoo nauraen. Hän vinkkaa tytöille silmää. Venni hätkähtää. ”Hänellä on ollut kova työ organisoidessa kaikkea. Hän oli teille kenties tarpeettoman kova.”

N-...niinkö?” Venni sopertaa. Aura tietää, että Venni ei menisi näin hämilleen kenenkään muun seurassa.

Teidän suunnitelmanne oli impulsiivinen ja heikko, mutta suurempaa vahinkoa ei ehtinyt sattua. Varjontappajat eivät kenties osaa yhdistää sinua kulttiin.”

Niin, kenties. Mutta nyt olen menettänyt etuoikeuteni vakoilla heidän tekemisiään. Nyt kultille on vaikeampaa tarkkailla, missä he menevät ja miten voimme estää heitä pilaamasta kaikkea.”

Kultti on ollut olemassa satoja vuosia. Niin ovat olleet varjottomatkin.”

Mutta eivät tällä tavalla ennen Siraa. Nyt, kun Sira on löytänyt tyttärensä, häntä ei pidättele enää mikään. Jos kansa alkaa uskoa häntä, kaikki varjoihin syöksämämme ihmiset voivat palautua!”

Hymy ei pyyhkiydy Adrastean kasvoilta.

Älkää unohtako, että minun poikani on yhä kontrolloituna. Kun varjo vie hänet lopullisesti, minulla ei ole enää perillistä. En ole enää hedelmällisessä tilassa, uutta lasta ei tule. El Varinin suku ei voi jatkua Rashnan vajottua varjoihin. Ei enää koskaan kutojattaria palvovia johtajia. Maailma jää veljelle.”

Mutta…”

Ei mitään hätää, rohkeat tyttöni. Te kaksi olette tehneet tarpeeksi kultin eteen.”

Aura huomaa hymyilevänsä itsekin. Niin hymyilee Vennikin, suupielet nykien, kuin yrittäisi peitellä tyytyväisyyttään. Vain kuningatar voi saada Vennin näkemään itsensä arvokkaana. Aura tuntee siitä piston sydämessään aina silloin tällöin.

Ette ole pilanneet mitään. Sira on.” Mustaksi muuttunut ääni. Hymy kuolee Adrastean kasvoille. Aura muistaa yhä Siran sanat Adrastean menneisyydestä. Sira tappoi hänen isänsä.

Siran piti kuolla silloin, kun tämä temppeli murtui. Hän varjontappajineen oli täällä alla. Mutta romahdus ei tappanut miestä. Vain jokusen hänen seuraajistaan.”

Se hidastutti hänen toimiaan”, Aura huomauttaa, vaikka ei tiedä siitä ajasta mitään. Hän ei ollut silloin edes syntynyt.

Temppelin romahduksen piti tappaa se saasta.” Adrastean ääni on mustempi kuin heitä ympäröivä pimeys. ”Sira on vihoviimeinen kirous Laetan taivaan alla. Hänen olemassaoloaan kiroavat sisaruskoiset ja veljen kultti. Hän tietää liikaa. Hän voi murtaa koko systeemin.”

Eikö se nimenomaan ole hänen tavoitteensa?” Aura kysyy.

On”, Venni huokaa. ”Sira on vakuuttunut, että suuremmalla määrällä varjontappajia hän saa hovin uskomaan, mihin kaikkeen varjottomat pystyvät.”

Adrastean suu vääntyy irveen. Nainen on hetken villipeto, pitelemätön ja voimakas. Sellaisena Aura on Laetan kuningattaren aina nähnytkin.

Tiedättekö, kuinka minä sain tämän temppelin tuhotuksi?”

Olemme saaneet ymmärtää, että käytitte jotakin miestä hyödyksenne.”

Niinkin sen voi sanoa. Tiedättekö, kuinka moni hovista tahtoisi olla se, joka saa siittää seuraavan El Varinin perillisen?”

Aura räpyttelee silmiään. Ajatuskin kuvottaa häntä.

Valitsin heikoimman. Kerroin miehelle, että hänestä tulee seuraavan perillisen isä, jos hän räjäyttää temppelin. Häntä ei tarvinnut juuri suostutella.” Adrastea naurahtaa. Hänen kätensä hivelevät kehon laitoja. ”He haluavat edes sekunnin kutojattarien loistossa. Minulla oli se kaikki, ja saatoin antaa sen kenelle vain. Valitsin tietyn miehen. Mies ei kyseenalaistanut, miksi tahdoin temppelin maan tasalle. Motivaatio oli riittävän korkea. Ja varjottomien pelko. Sanoin, että varjottomat olivat temppelin alapuolella. Mies ymmärsi, miksi halusin toimia heti.”

Kuinka te tiesitte heidän leiriytyneen juuri sinne?”

Olin kultissa jo silloin. Minulle raportoitiin tilanteesta oitis. Kultilla ei vain ollut räjähteitä. Palatsissa oli. Näin punaista, kun kuulin Siran nimen. Mies piti saada hengiltä keinolla millä hyvänsä, ja minulla on aina ollut keinoni.”

Uskomatonta. Kaikki kuulostaa Adrastean omasta suusta paljon vakuuttavammalta. Auraa punastuttaa, kun hän kuvittelee kauniin, nuoren kuningattaren painautumassa hovin miestä vasten luvaten tälle kaiken. Kuin veli kuiskisi varjoista.

Mutta se siitä”, Adrastea sanoo kuljettaen kättään hellästi luolan seinämää pitkin. ”Teloitutin käyttämäni miehen ja syytin häntä kaikesta. Nimesin hänet kultistiksi koko kansan edessä. Miehellä ei ollut mitään minua vastaan. Rakastin kuulla hänen kaulansa naksahtavan. Sellaiset ihmiset ovat niin helppoja. Heidän elämänsä eivät paina mitään, heitä ei hyödytä edes käännyttää varjoihin.”

Aura huomaa sivusilmällään kiillon Vennin silmissä. Elämä on palannut niihin takaisin. Tämän jälkeen Venni tuskin enää itkisi. Adrastea on tullut sytyttämään tulen tyttöön.

Te kaksi”, Adrastea palaa takaisin nykyhetkeen, ”minä haluan teidät uuteen kokoukseen kolmentoista yön päästä.”

Mutta mehän olemme jäähyllä”, Aura huomauttaa.

Sirius ehtii kyllä unohtaa sen pian.”

Aura hätkähtää.

En toimi hänen selkänsä takana, älkää sitä pelätkö. Minä ja Sirius olemme yhtä. Meidän seuraava kokouksemme on lähempänä minun palatsiani. Keskustelemme siitä, kuinka aiomme edetä sen jälkeen, kun Rashna on saatu lopullisesti varjoihin. Siihen ei mene enää kauaa.”

Venni nyökkäilee innostunut kiilto yhä silmissään. Auran sisintä kalvaa epäilys.

Me tapaamme kolmetoista yön kuluttua. Tulkaa paikalle. Tiedätte, missä palatsia lähin kokoontumispaikka on.”

Kiitos, teidän korkeutenne… Kiitos.” Venni puhuu kuin olisi saanut kaiken anteeksi. Ehkä tämä korjaa hänelle kaiken. Auralle ei. Auran sydäntä puristaa edelleen.

Tokihan minä pidän teistä lapsista huolen”, Adrastea sanoo pehmeästi ja taputtaa kumpaistakin olalle. Sitten nainen kynttilöineen katoaa luolaston uumeniin.

Venni jää tuijottamaan kuningattaren perään kuin olisi juuri saanut kehuja varjoveljeltä itseltään. Korkein mahdollisin ylennys. Venni hymyilee Auralle, Aura pakottaa hymyn tarttumaan ja vääntää virneen kasvoilleen. Silti hän ei voi olla miettimättä, miksi kuningatar tuli tänne saakka vain kertoakseen heille tämän. Eikö Venni näe siinä mitään erikoista? Mutta eihän Venni osaa katsoa kultin taakse. Hän ei näe varjoja varjojen takana. Auraa puistattaa, mutta hän antaa tunteen mennä ohitse ja nojaa Venniin yhä pakotettu hymy kasvoillaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti