Hamartia: luku 14

 Luku 14: Valkoinen

Kaikkialla on valkoista. Mikään ei heijastu mistään. Pelkkää valkeaa niin, että muodot sekoittuvat toisiinsa. Mistä seinä alkaa ja mihin taivas loppuu? Rashnan päässä jyskyttää. Aistit ovat lukossa, täällä ei ole mitään, mikä tarjoaisi niille virikkeitä. Prinssi säikähtää omaa kättään, joka erottuu tummana vasten väritöntä tilaa. Hän kääntelee kättä, mutta ei yhdistä sitä itseensä, ei tiedä, miten se siihen joutui.

Hiipunut huuto pakenee Rashnasta. Hän vie kädet korvilleen ymmärtämättä, että ääni lähtee hänestä itsestään. Jokin tumma juoksee vapaaksi hänestä, kiertyy pitkin huonetta. Vasta se piirtää rajat tilalle. Rashna ymmärtää olevansa suljetussa huoneessa.

Se on hänen varjonsa. Vääntynyt ja taipuisa. Se kiertää seiniä, kiertyy ja muodostuu uudelleen. Se on kiinni hänessä, mutta jonkun muun. Rashna muistaa hatarasti joskus ajatelleensa, mahtavatko varjonsa veljelle menettäneet kuulla veljen äänen päässään. Rashnan päässä kuuluu pelkkää suhinaa. Veljen läsnäolo on siinä, hänen kanssaan, mutta mitään ei kuulu. Varjo tanssii seinillä, odottaa hetkeä, jona iskeä. Rashna on nähnyt ihmisten heiluvan kuin sätkynukkejen. Putoilevan ja nousevan uudelleen miltei kuin selkärangattomat olennot, joita suurempi voima heittelee.

Hänen varjonsa ei tee mitään sellaista. Se kyyristelee huoneen nurkassa kuin elävä, hänestä irrallinen olento. Rashna ojentaa sille kättään. Varjon käsi ei ojennu. Rashnaa alkaa naurattaa.

Hylätty prinssi. Hänet on heitetty tänne odottamaan, että varjo vie hänestä kaiken. Että hänen koko mielensä antautuu veljelle. Hänen oma vikansahan tämä oli. Rashna tietää tanssineensa reunalla jo kauan. Varjo on nykinyt häntä pimeään kaiken aikaa. Ei hänen äitinsä tekisi elettäkään pelastaakseen häntä.

”Kuulehan. Minä ymmärrän sinua. Ei kukaan halua tulla ikuisesti hylätyksi.”

Rashna ei ole varma, puhuuko varjolleen, itselleen vai veljelle jossakin kaukaisuudessa. Sillä ei olisi enää merkitystä. Sama se hänelle, kuka häntä kontrolloi.

”Tekisit nyt jotakin, kun kerran sait minut.”

Kolahdus. Rashna säpsähtää. Ovi aukeaa keskelle valkeutta. Sen takaa näkyy tuttu käytävä, korkeat hiekanväriset pylväät. Sisään astelee joukko hovia, hovin vanhemmat kärjessä. Heidän perässään seuraa Sirius. Rashna ei tiedä, miltä hänen reaktionsa näyttää. Hän näkee vain Siriuksen, joka kuljettaa lyhyttä nuorta naista perässään.

Sirius ja nainen vaihtavat katseita.

”Hänen korkeutensa Rashna El Varin.”

Nainen nyökkää. Hänellä on magentanpunainen huivi päänsä suojana. Vaatteet ovat samaa sävyä, silmät suuret ja täynnä odotusta. Sellaisen ihmisen silmät, jotka eivät ole nähneet maailmaa. Rashna tuijottaa jokaista vuoron perään. Varjo kyyhöttää yhä nurkassa. Hän itse on enää pelkkä häkkieläin, jota kaikki ovat tulleet tuijottamaan. Sirius muiden mukana. Hänen tähtensä. Hänen rakas, kaunis Siriuksensa. Kyyneleet valuvat poskille valtoimenaan. Rashna ei kykene nousemaan ylös.

”Hänen korkeutensa on väsynyt ja rasittunut siitä, mitä on tapahtunut”, Sirius selittää huivipäiselle naiselle. Nainen nyökkäilee.

”Saanko minä yrittää?”

”Saat. Odota hetki.”

Sirius kumartuu Rashnan puoleen. Rashna huomaa likistyvänsä vasten seinää. Huone ei sittenkään ole loputon. Sirius sipaisee hellästi hänen kättään, mutta itku ei lakkaa. Voisiko hän enää koskaan painautua Siriusta vasten, unohtaa kaiken hänen iholleen?

”Ssh, teidän korkeutenne, ei mitään hätää. Ei hätää…”

Sama ääni kuin silloin, kun Rashna oli pieni. Itkiessään hän ei koskaan halunnut äitinsä syliin. Hän huusi Siriusta niin kovaa, että palatsin seinät kaikuivat. Sirius puhuu hänelle samalla pehmeällä äänellä kuin aina silloin.

”Tämä tässä on Lisanka Irelian. Hän on kotoisin Ardellesta.” Sirius nyökkää nuorta naista kohti. Nainen näyttää siltä, ettei tiedä miten päin olisi. ”Teidän äitinne lähetti miehet kaupungille levittämään sanaa siitä, että palatsi tarvitsee nyt kansansa apua. He löysivät tämän tytön. Tyttö osaa tappaa varjoja.”

Jokin Siriuksen äänessä särähtää. Rashnan silmät suurenevat.

”Tappaa… varjoja?” Ääni kuulostaa vieraalta. Jonkun muun ääneltä. Rashnaa itkettää entisestään. Sirius silittää yhä hänen kättään. Siitä ei vielä jää kiinni. Koko hovi on tottunut rauhoittelemaan prinssiä, elämään hänen oikkujensa mukana.

”Sellaisia kuin teidän varjonne”, Sirius sanoo tuijottaen synkkänä nurkassa kyyristelevää mustaa muotoa. Rashna ei ole koskaan nähnyt Siriusta tällaisena. Miehessä on särö. Jokin ei ole paikallaan. Tätä varjoveli siis aiheuttaa. Kaaosta. Epätasapainoa. Ja sellaisen maailman jotkut haluavat vapaaehtoisesti. Rashnan itku lakkaa, kun hän ajattelee sitä.

”Lisanka tässä aikoo nyt tuhota kontrolloidun varjonne. Teitä tullaan pitelemään kiinni. Se on ohi nopeasti. Teillä ei ole mitään hätää.”

”Miksi minä olen täällä?”

”Äitinne tahtoi teidät suojaan.”

Jos he olisivat kaksin, he eivät keskustelisi näin. Rashna sanoisi, ettei hänen äitinsä halunnut suojella häntä miltään, vaan muita häneltä. Hän tyytyy nyökkäämään vaisusti. Sirius sipaisee kättä vielä kerran ja nousee sitten ylös. Rashnan koko ruumista kihelmöi. Kunpa Sirius jäisi. Mitä kukaan tuntematon tyttö hänen varjolleen voisi? Sitä kontrolloi iänkaikkinen jumala.

Lisankaksi kutsuttu nuori nainen kumartuu Rashnan tasolle. Hänen käsissään vapisee puukko. Rashna ei osaa muuta kuin tuijottaa. Nainen katsoo enemmän hänen poskilleen kuivuneita kyyneliä kuin varjoa, joka hänen pitäisi tuhota.

Lisankalla on pelokkaat silmät. Ne ovat kuin antiloopilla, jota jahdataan alituiseen. Rashna haluaisi tietää, mitä niiden takana on. Rashna nyökkää hitaasti, antaa naiselle luvan tulla lähelle. Puukko iskeytyy valkoiseen lattiaan. Kuuluu kolahdus. Rashna ei liikahdakaan. Ei myöskään varjo. Se kyyristelee yhä nurkassa, tiukasti kiinni prinssissään. Sen pää kääntyilee itsestään, nauraa pienille ihmisille, joka eivät mahda sille mitään. Rashna tuntee koko kehossaan, kuinka varjo yrittää tempoa häntä mukaansa. Sen vastustaminen sattuu kehon laidoissa. Sormenpäät ovat tulessa.

Huuto lähtee ennen muuta. Sitten Rashnan keho kiskoutuu ylös. Pelkkää valkoista kaikkialla. Joku alhaalla huutaa. Ei uusi tyttö ainakaan. Rashna tuntee, kuinka varjoa temmotaan takaisin pimeyteen, kuinka se vetää häntä mukanaan. Hänen kehonsa paiskautuu takaisin lattiaan, yskös lähtee syvältä. Hän köhii kuin sylkisi itseään. Yhtäkkiä Sirius on taas siinä, hänen ja vieraan naisen välissä. Joku huutaa parantajat.

”Turhaa”, Rashna yskähtää, ”se ei lähde… Se… ei lähde.”

”Teidän korkeutenne. Te olette loukkaantunut.” Siriuksen käsi pysähtyy Rashnan kullankeltaisiin suortuviin. Rashna tuntee kivun kuin pienen salaman. Se rävähtää hänen takaraivossaan. Lisää ysköksiä.

”Ja tämä tyttö”, Sirius sanoo hovin miehille, ”viekää hänet pois. Hänestä ei ole hyötyä.”

”Arvon herra, saanen puolustautua. Hänen korkeutensa varjo ei ole kuten muilla kontrolloiduilla.”

Siriuksen violetit silmät ovat kovat ja ilmeettömät.

”Sinusta ei ollut hyötyä hänen korkeudelleen. Viekää hänet pois.”

”Ei!”

Kaikkien katseet kääntyvät Rashnaan. Prinssi pitelee päätään, nyt verta putoilee jo valkealle lattialle. Vitivalkoinen ikuisuus on pilattu.

”Ei”, Rashna sanoo rauhallisemmin, ”älkää viekö häntä pois. Hän voi auttaa minua vielä myöhemmin. Haluan, että hän jää.”

Rashna erottaa kiitollisuuden ja kauhun nuoren naisen kasvoilta. Ilmeen aitoudessa on jotakin syvän koskettavaa. Rashna uskoo ymmärtävänsä, mitä sen takana on.

”Oletteko varma, teidän korkeutenne?”

”Olen. Täysin varma.”