Nauru täyttää kadut, kun kansa kokoontuu juhlimaan. Lapsia juoksee pieniä lyhtyjä käsissään, vanhemmat huutavat heidän peräänsä. Ihmiset hymyilevät toisilleen. Tähän aikaan vuodesta kukaan Varimean kaduilla ei katso toista kytevää vihaa silmissään. Kudelman juhla tuo kaikki yhteen, täyttää kaupungin pienillä valoilla, jotka heijastuvat juhlijoiden kasvoille.
Langat kulkevat kadunkulmasta toiselle. Eri värisiä ja paksuisia lankoja, jotka kaikki johtavat suuraukiolle palatsin eteen. Kauan sitten muodostuneen kudelman jäljitelmä, maailmankaikkeuden synty. Ihmisten tapa kiittää jumaliaan heidän luomastaan kudelmasta. Joka vuosi samaan aikaan, keskellä vuotta. Kansa kokoontuu juhlimaan ja kiittämään, hartaus ja nauru sekoittuvat toisiinsa yhdessä lankojen leikissä.
Kansa kerääntyy Varimean aukiolle odottamaan hallitsijan saapumista. Päivä on taittunut illaksi, yö on jo ripotellut ensimmäiset tähtensä taivaalle. Juhla on huipentumassa, lyhdyt valaisevat tietä pimeään. Pian ne päästettäisiin irti, jotta kutojattaret kaikkeudessa näkisivät valaistun kudelman ja tietäisivät kansansa kiitollisuuden.
Kun hallitsija saapuu, kansa kohottaa käsiään. Kukaan ei sano mitään, nauru ja ilakointi lakkaa. Jopa lapset tietävät, että nyt kuuluu pysytellä ääneti. Kutojattaret eivät kutoneet ihmisiä maailmaan huutamaan omaa tahtoaan. Hallitsija astelee palatsista suoraan torille, ihmisten keskelle. Ainoa kerta vuoden kulussa, kun kansa näkee hallitsijansa niin läheltä, että häntä voisi miltei koskettaa. Vanhemmat hillitsevät lapsiaan, osa kumartuu ja itkee. Hallitsija on lähimpänä kutojattaria. Hänet on luotu ohjamaan kudelmaa. Jos hänen lankansa poistettaisiin, koko kudelma purkautuisi.
Hallitsija kohottaa lyhtyään ylemmäs. Nähkää meidät, jumalat. Ihmiset tekevät saman perässä. Sitten – ääni. Voimistuva kohina, joka kaikuu kauempaa kaduilta, vavisuttaa taloja kiertäviä lankoja. Hallitsija pysähtyy. Kansa jäätyy. Ääni on miltei kuin liikettä. Jokin lähenee. Voimistuu. Hallitsijan lyhty putoaa maahan. Järkyttyneet ilmeet peilaantuvat kasvoilta toiselle, kakofonia on jo alkanut.
Langat vapisevat. Katkeilevat. Ihmiset tuijottavat äänettöminä, kuinka jokin lähestyy. Ääni sortaa torikojuja, kaataa pienimmät lapset nurin. Hallitsijan silmistä ei heijastu enää mitään. Hän näkee, mikä ääntä pitää, mistä syvä kohina on lähtöisin. Musta varjo kulkee Varimean katujen yli, kohina on kuin matalaa naurua. Varjo tulee lähemmäs, nyt kansakin tunnistaa sen varjoksi ja tietää, että mikään ei enää koskaan olisi ennallaan.
”Varjoveli! Sen täytyy olla varjoveli…”
”Kutojattaret meitä suojatkoon…”
Varjo liikkuu hitaasti. Se tietää, ettei sillä ole kiire. Se levittyy aukion ylle, sammuttaa lyhdyt yksi kerrallaan. Vasta, kun koko aukio on täydellisen pimeä, ihmiset huutavat. Osa sortuu polvilleen. Osa vain tuijottaa. Hallitsijan lyhty on rikki, mikään ei enää läpäise varjoa, on pelkkää pimeää ja haparoivia, ihmisenkaltaisia muotoja. Pelko löytää sydämet, huuto lähtee kuin yhdestä kurkusta.
Kun kaaos alkaa, hallitsija tietää kaiken olevan ohi. Kun he näkisivät seuraavan kerran auringon, se ei olisi enää samanlainen. Ihmisiä alkaa putoilla. Varjo tunkeutuu heihin, täyttää heidän sisimpänsä mustalla. Äänetöntä huutoa. Hallitsija seisoo paikallaan ja vapisee niin hienoisesti, että sitä tuskin huomaa. Silmäkulmassa nykii. Kansa menettää itsensä varjolle hänen katseensa alla, eikä mikään hänen tuntemansa rukous voi heitä pelastaa.
Varjo nielee kaiken alleen, kurottaa sormensa kohti palatsia. Hallitsija sulkee silmänsä, antaa lopullisen pimeyden tulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti