maanantai 21. joulukuuta 2020

Unessa kerran

 (Tämä on AU, uni, jossa pojat näkevät toisensa lapsena)

Julius

Lapsen itkua. Niin vaimeaa, että sen tuskin erottaa. Huone on hämärä ja sininen, uninen utu peittää sitä. Jos tämä hetki on totta, en tiedä, missä olen. Seuraan lapsen itkua kulman taakse, pieneen mahonkiseen komeroon. Koputan sen oveen varoen, en tiedä, mitä odottaa. Itku lakkaa kuin veitsellä leikaten. Avaan oven ja näen pienen pellavapäisen pojan kyyristelemässä kaapin perukoilla. Poika pyyhkii vimmaisena kyyneliä pois silmistään. Minun sisälläni läikehtii. Nuo hiukset, tämä koristeellinen huone. Mustat silmät ja siistit, suitut vaatteet. Haukon henkeä. Onko aika lakannut olemasta vai näenkö minä unta? Nuo kasvot minä tuntisin missä vain. Rakkaani kasvot. Ehkä tämä on unta. Ehkä maailma haluaa minun näkevän hänet näin.

Pieni poika tulee ulos kaapista, suoristaa selkänsä tavalla, jonka on selvästi oppinut jostain.
”Mene pois”, hän sihahtaa minulle. Hän ei tunne minua. Kuinka hän voisikaan, kun me olemme tavanneet vasta vuosien päästä?
”Etkö kuule? Häivy. Et sinä saa olla täällä.”
”Enkö? Anteeksi. Mutta kun minä kuulin, kun sinä itkit.”
”Etkä kuullut. Mene pois.”
”Olen aika varma, että kuulin.”

Kulmat kurtistuvat aivan samalla tavalla kuin vielä vuosienkin päästä. Nyt kasvot ovat sileät, pelkät pienet kauniit lapsenkasvot. Silti mustissa silmissä kytee raivo, joka on vanhempi kuin lapsi itse.
”Mene pois, äiti suuttuu, jos löytää jonkun oudon miehen täältä. Tämä on minun huoneeni!”
Vasta silloin ymmärrän katsoa ympärilleni. Unisen udun takaa erotan etäisesti tuttuja muotoja. Suuri sänky ja vaaleaa naista esittävä muotokuva sen yläpuolella eivät ole täällä enää siinä maailmassa, jossa elän, mutta tummat tapetit ovat tutut. Tämä ei näytä lapsen huoneelta. Ei ihmekään, että hän muutti siitä lähes kaiken.

”Miksi sinä itkit?” yritän uudelleen. Edessäni on vihdoin se poika, jonka näen joka päivä miehessä, jota rakastan. Pieni lapsi, joka tarvitsee sylin. Hän peittää sen taidokkaasti. Silmistä ei näe, että hän on itkenyt. Hartiat eivät vapise. Vahva ja luja, vaikka hänen täytyy olla alle kymmenen.
”Ei kuulu sinulle.”
”Totta. Ei kuulukaan. Sinun ei ole pakko kertoa.”
Hänen pieni otsansa rypistyy.
”Täh? Millainen aikuinen muka sanoo noin?”
Minua alkaa tahtomattani naurattaa.
”Miten minun olisi sitten pitänyt sanoa?”

Hän hyppää sängyllensä makaamaan, painaa päänsä tyynyyn kuin en olisi paikalla lainkaan. Hänessä on samaa välinpitämättömyyttä kuin nykyäänkin. Pieniä lapsellisia oikkuja, joista jokaista tahtoisin silittää hiljaa. Istun varoen sängynlaidalle. En koske häneen ilman lupaa. Se pitäisi opettaa jokaiselle lapselle. Heidän kehonsa ovat vain heidän.

”Ei aikuisia oikeasti meidän asiat kiinnosta, kunhan käyttäytyy hyvin”, hän huokaa. Hänen pienen pojan äänestään kuultaa syvä kyllästyneisyys.
”Minua kiinnostaa. Sattuiko sinuun?”
”Ei! Eikä sinua kiinnosta, etkä sinä ymmärrä! Pitääkö aina sattua, että saa itkeä? Pitääkö…”

Pää painuu syvemmälle tyynyyn. Hivuttaudun varovasti lähemmäs. Hänen pienet hartiansa tärisevät vain aavistuksen.
”Hei… En tarkoittanut sitä sillä. Anteeksi. Aina saa itkeä.”
Hiljaisuus.
”Ihan aina.”
”Ei saa.”
”Saanko koskea sinuun?”

Hän hypähtää hätkähtäen istumaan. Pienet kasvot ovat täynnä uhmaa, vaikka kyyneleet valuvat jo poskille ja nenänpää punottaa. Hänellä on ollut jo lapsena pitkä, kaunis nenä. Minua särkee katsella jotakin niin sietämättömän tuttua ja rakasta. Hellyys täyttää minut kaikkialta, taistelen omia kyyneliäni vastaan. En voi hajota nyt, kun tämä hetki on suotu minulle. Kaunista lumetta. Säröilevä, ihana uni, jonka tahdon nähdä loppuun asti.

”Miksi… Miksi sinä sellaista tekisit?” hän kysyy kohottaen kulmiaan.
”Ajattelin, että tarvitsisit nyt syliä. Voinko ottaa sinut syliin?”
Hän tuijottaa minua kuin emme puhuisi lainkaan samaa kieltä. Kasvoilta huokuu yhä tuttu uhma, kenties vain aikuisille tarkoitettu. Älä tule lähemmäs, älä kuvittele tietäväsi tästä mitään.
Kokeilen hipaista hänen kättään. Hän vetää sen pois kuin kosketukseni polttaisi.
”Mene pois!”
”Hyvä on, hyvä on. Anteeksi.”
”Ei kukaan aikuinen pyytele anteeksi. Sinä olet ihan outo.”

Suljen silmäni, jotta en itkisi, jotta kaikki tämän pienen ihmisen kipu ei iskeytyisi suoraan rintaani. Niin hauras ja pieni. Kuinka voisin kertoa hänelle, että pahin on vasta edessä? Sadan vuoden yksinäisyys ja viha, joka repisi hänet hajalle. En pysty katsomaan itkevää poikaa silmiin ajattelematta kaikkea sitä, minkä elämä hänen eteensä toisi. Tahtoisin istua hänen kanssaan kaikki mustat yöt, jotta hänen ei tarvitsisi enää paeta kaappiin. Suukottaa häntä päälaelle, silittää, kertoa tarinoita kunnes hän nukahtaisi rintaani vasten. Olla hänelle se, jonka hän ansaitsee.

Mutta se kaikki on vasta vuosien ja vuosien päässä. Suru korventaa sydäntäni, kun avaan silmäni ja näen, että hän on yhä siinä, itkee ylpeän vihainen katse silmissään. Sitten muistan. Vuosien päässä, siellä, jossa me tapaamme, hän ei aina osaa sanoa, mitä tahtoo. Hän vain odottaa, että joku murtaa hänen kuorensa, pitelee häntä ja silittää, vaikka hän ei osaisi sitä pyytää.

Otan riskin ja kumarrun lähemmäs. Vien käteni hänen pienille harteilleen ja vedän hänet itseäni vasten. Silitän hiljaa ja odotan reaktiota. Sitä ei tule. Hetken kuvittelen, että hän pyristelee ja potkii itsensä pois, kenties huutaa palvelijoita paikalle. Hän jääkin vain tuijottamaan minua sietämättömän lohduton ilme pojankasvoillaan. Samassa ymmärrän, että kukaan ei ole tehnyt hänelle näin. Se saa minut puristamaan pienen lapsen rintaani vasten, silittämään häntä kaikella sillä rakkaudella, joka minulla hänelle on.

Ja hän murtuu koko pienen kehonsa voimalla. Käsi tarraa paitani kaulukseen, kyyneleet kastelevat kaulani. Pitelen häntä hellästi ja lujaa, suurella lempeydellä. Kun hän vihdoin huutaa ja itkee ääneen, tiedän, että vaikka tämä on vain unta, reunoistaan hiipuvaa, minä muistaisin tämän lopun ikääni. Hetken, jona sain pidellä häntä näin.

*

Wilhelm

Päivä on väritön ja mieto, kun erotan pienen pojan tiensyrjässä. Musta tukka ja nuhjuiset vaatteet. Menen lähemmäs. Poika heiluttaa kauempana kävelevälle tytölle, jolla on samanvärinen tukka ja musta viitta kehonsa suojana. Pysähdyn. Kehoani jäätää. Tämä ei voi olla totta. Tuijotan käsiäni. En erota niiden muotoja tarkasti. Tämän täytyy olla unta. Pakko olla. Muuten ajassa on reikä, eikä minun uskoni ylety niin pitkälle, että selittäisin sen itselleni.

”Hei, pikkuinen”, soperran yksin jääneelle pojalle, jonka lämmin hymy pysyy kasvoilla vielä tytön mentyäkin. Se on hän. Voi luoja. Se on hän.
”Oooo!” pojasta pääsee. ”Kaunis setä!”
En tiedä, miltä reaktioni kuulostaa, mutta poika alkaa nauraa sille.
”A-… Anteeksi, mikä sinun nimesi on?”
”Julius! Siskoni antoi sen minulle. Kävelimme yhdessä hautausmaalla ja osoittelimme parhaita vaihtoehtoja Eikö ole hieno nimi? Minä rakastan siskoa! Hän meni juuri hakemaan meille ruokaa. Haluaisitko sinäkin? Onko sinulla nälkä? Olet tosi pieni! Ei pahalla tietenkään, sinä olet kamalan kaunis, en ole koskaan nähnyt yhtä kaunista miestä, uskotko, että enkeleillä on tuollaiset hiukset? Ehkä sinä olet enkeli. Ei, en minä taida sittenkään uskoa enkeleihin. Miten sinä olet niin kaunis?”

Hän jatkaa vielä, puhuu niin paljon, että tuskin ehtii vetää henkeä välissä. Minä vain tuijotan happeani haukkoen. Pieni hän. Rakkaani. Hän on niin täynnä intoa ja iloa. Uskomattoman tarmokas, vaikka hänen vaatteensa ovat rikki eikä hänellä ole paikkaa, minne mennä. Mutta hän hymyilee silti.

”Hei, kaunis setä, kuunteletko sinä? Minä kerroin juuri, kuinka Frida silloin kerran hommasi meille kokonaisen mansikkakakun ja…”
Kumarrun hänen tasolleen. Hänen puheensa katkeaa.
”Hmm?”
”Voi sinua…” Kaivan kantamuksiani samalla. ”Kuule, minä kävin juuri kaupassa. Haluaisitko vähän ruokaa? Onko nälkä?”
Katseesta näkee, että on. Hän puree huultaan ja pudistaa päätään.
”Sinulla varmaan on, kun olet noin pieni”, hän pistää takaisin.

Pudistan päätäni ja ojennan leipää ja omenaa pojalle.
”Olisipa minulla kakkua sinulle.”
”Täh? Mistä tiedät, että rakastan kakkua? Kakku on ihaninta, mitä tiedän! Ihanampaa kuin Frida!” Poika alkaa kikattaa hillittömästi. ”Älä kerro Fridalle!”
Hän puhuu kuin tuntisin hänet jo. Vaikka tunnenhan minä. Pienokainen ei vain tiedä sitä vielä.
”Ah, sinä mainitsit sen äskettäin. Että siskosi varasti kakun teille.”
Pojan silmissä alkaa sädehtiä.
”Niiin! Frida on taitava siinä! Tykkäätkö sinä kakusta?”
Pudistan päätäni.
”En. Olen tylsä aikuinen. En tykkää makeasta.”
Peittelemättömän hämmästynyt ilme leviää hänen kasvoilleen.
”Eihän kukaan voi olla pitämättä makeasta!” Leivän toinen puolikas on jo melkein kokonaan hänen suussaan samalla, kun hän puhuu.

Hän mutustaa leivän kokonaan, nälän ohjaamana hän unohtaa jättää siskolleenkin. Annan vielä toisen leivän.
”Siskollesi.”
”Näin paljon! Sinun täytyy olla rikas!” Hän nauraa taas. ”Missä sinä asut, kaunis setä?”
”Isossa talossa.”
”Minäkin aion asua isossa talossa isona! Minä menen naimisiin ja hankin satamiljoonaa lasta ja yhtä monta huonetta! Fridalle puolet, tietysti. Sitten me juoksemme siellä kaikki yhdessä eikä ole nälkä eikä satu enää koskaan.”

Niin puhtaita sanoja. Joudun räpyttelemään, etten itke. Kunpa hän tietäisi. Kyllähän meitä on paljon, siellä me juoksemme kaikki yhdessä, hän on aivan oikeassa. Häntä odottavat niin kauniit, lämpimät asiat. Ja kipeät. Kunpa voisin suojella tätä pientä poikaa niiltä kaikilta. Myös itseltäni. Huomaan vapisevani kauttaaltani. Hän näkee sen myös.

”Hmm? Miksi sinua itkettää? Sattuuko johonkin?”
”E… Ei. Ei satu. Saisinko minä halata sinua?”
”Pitääkö semmoiseen kysyä lupa?”
”Pitää.” Vien käden hänen sydämelleen. ”Tämä on sinun kehosi. Vain sinä saat päättää, mitä sille tehdään. Vain sinä. Ei siihen saa koskea ilman lupaa. Eikä satuttaa. Ei saa…”

Hän tuijottaa minua suurilla ruskeilla lapsensilmillään. Minä hädin tuskin itkultani erotan häntä. Kiedon käteni hänen ympärilleen ja rutistan, silitän mustaa päätä. Painan pienen, kunnioittavan suukon hänen päälaelleen. Hän tuntuu häkeltyneeltä, en rutista liian kovaa tai kauaa. Kun päästän irti, itkuni on jo lakannut. Hän katsoo minua yhä pitkään, ensin päätään kallistaen, sitten leveästi virnistäen.

”Aikuisetkin tarvitsevat haleja! Tietysti! Pitääpä opettaa Fridaa rutistamaan noin. Kiitos, kiltti setä, tuo oli nätisti tehty. Ja kiitos leivistä! Tule joskus syömään kakkua meidän kanssa!”
Nousen ylös. Haluaisin sanoa, etten minä ole kiltti. En ole koskaan ollutkaan, ja hän tulee löytämään sen edestään, enkä saata tehdä sille mitään. Minua itkettää edelleen, mutta tämä ei ole minun itkuni itkettäväksi. 

Pieni lapsi edessäni on minulle kalleinta tässä maailmassa. Kaikesta huolimatta. Haluan, että hän tietää sen.
”Kuule, pikkuinen…” Ääneni kuulostaa yhä itkuiselta. ”Pysy juuri tuollaisena. Pidä tuo hymy. Sinussa ei ole mitään vikaa. Älä anna kenenkään saada sinua tuntemaan muuta.”
Hän tuijottaa minua kuin ei aivan ymmärtäisi.
”Sinä puhut aika kummallisia juttuja. Aikuisjuttuja.”
Hän saa minut nauramaan.
”No niinpä taidan puhua. Ei mahda mitään. Nähdään, pikkuinen.”

Pörrötän hänen tukkaansa. Maailman pehmein jo lapsena. Hetken annan käteni vain levätä siinä, hänen lämmössään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti