Luku 45: Hämähäkki
Sira ja Elrin yrittivät turhaan jarrutella. He toppuuttelivat Lisankaa, silittelivät hänen harteitaan ja kertoivat hänelle, että he tarvitsisivat suunnitelman. Lisanka ei voisi vain sännätä omin päin palatsiin ja tehdä, mitä haluaa. Se saattaisi kaikki varjottomat vaaraan. Taas
Yön tullen Lisanka on pakannut itsensä lähtökuntoon. Elrin ja Sira nukkuvat eri huoneessa, Minerva on asetettu pehmeille patjoille olohuoneeseen. Mies kuorsaa sikeästi. Lisanka palaisi kyllä takaisin. Nyt hänellä on näiden ihmisten luona toinen koti, jonne tulla, kun maailma käy liian pimeäksi kestää. Lisanka asettaa huivinsa hiusten suojaksi ja ryömii tunnelia pitkin maan alle.
”Kuulehan, punapää.”
Minervan ääni. Miehen uni oli pelkkää lumetta. Lisanka kiroaa hiljaa mielessään.
”Älä yritäkään estellä minua. Minä menen pelastamaan prinssin.”
”Kuvittelitko voivasi lähteä ilman minua?” Minerva virnistää ja ryömii ulos tunnelista. ”Ehei. Minä tulen mukaan, muuten sinä vain tapatat itsesi kuten edellisellä kerralla.”
”En ole vielä kuollut, joten pärjäsin ihan hienosti itsekin.”
”Kuningatar neuvonantajineen kirjaimellisesi lykkäsi sinut pimeään ja meinasit hukkua, kun et pitänyt varaasi. Mikä osa siitä tarkalleen ottaen merkitsee, että pärjäsit hienosti?”
Lisanka kumauttaa Minervaa olkaan ja kääntyy kannoillaan.
”Autsista, lyö ensi kerralla vähän lempeämmin, kiitos.”
”Ei tulisi mitään ensi kertaa, jos olisit ihmisiksi.”
”Kukaan ei pakota sinua lähtemään.”
”Eikä sinua seuraamaan!”
Lisanka on kuullut nuorempien sisarustensa keskustelevan näin. Vailla pohjaa ja tarkoitusta. Kinastelua kinastelun vuoksi. Lisanka huokaisee. Hän ei jaksa enempää ristikkäisiä sanoja. Minerva tulkoon mukaan, jos mielii. Mies on nopea ja taitava, paljon kyvykkäämpi kuin Lisanka.
”Sira tappaa sinut tästä hyvästä”, Lisanka hymähtää heidän päästyä pitemmälle.
”Se olisi sen arvoista”, Minerva nauraa. Yhtäkkiä mies nappaa Lisankaa ranteesta. Lisanka tuntee punan kohoavan kasvoilleen. Sitten Minerva osoittaa vasemmalle, soihduilla valaistuun käytävään. ”Olisit mennyt väärään suuntaan.”
Lisanka riuhtaisee itsensä irti.
”Jassoo.”
Tietenkin. Ei Lisanka osaa kulkea maan alla yksin. Hän ei ole kulkenut tätä reittiä koskaan tajuissaan. Hänellä ei ole aavistustakaan, missä Laetan alla he tarkalleen ottaen ovat. Kaikki maanalaiset reitit näyttävät samalta, käytävät toinen toistaan kapeammilta ja pimeämmiltä.
Minerva ei ole vielä piilottanut kasvojaan ja hiuksiaan. Hämärässä hänen hiuksensa ovat syvänpunaiset, tismalleen samanlaiset kuin Lisankalla. Hymyileväiset kasvot täynnä pisamia. Minervaa on turvallista katsella. Miehestä tulee rintaan sama lämmin tunne kuin pienestä kotona palavasta kynttilästä.
”Miksi sinä lähdit mukaani?”
”Enkö olisi saanut?”
”Tahdon vain tietää.”
Minerva haroo hiuksiaan. Mies ei ole tottunut puhumaan itsestään. Sen näkee usein tavasta, jolla hän kantaa itsensä. Lisanka on jo oppinut lukemaan häntä.
”Siralta kestäisi kauan harkita, pelastammeko prinssin vai pysyttelemmekö yhä varjoissa ja odotamme sopivaa aikaa paljastaa maailmalle todelliset kykymme.” Minerva pudistelee päätään. ”Totta puhuen Sira on harkinnut kaikkea jo useita vuosia. Vieläkään ei tunnu olevan sopiva aika yrittää. Ei, vaikka sinä olet nyt täällä.”
Lisanka nyökkää. Hän tietää olevansa loppujen lopuksi pelkkä todiste. Siran rohkeus on yhä unessa. Ei Sira tarvitse armeijaa osoittaakseen Laetalle ansaitsevansa elää. Muutama sydämessään rohkea varjoton riittäisi.
”Sira taitaa yhä pelätä, että hänen varjontappajansa eivät riitä uskottelemaan koko Laetalle, että ansaitsemme olla olemassa”, Lisanka huokaa.
”Niin juuri. Hän odottaa ja odottaa, että meitä syntyisi maailmaan enemmän. Siksihän hän sinutkin hankki. Kamalaa sanoa se näin, anteeksi.”
Lisanka huiskauttaa kättään.
”Tiedän kyllä. Olen huolissani siitä, että tällä tavoin varjottomat joutuvat ikuisesti elämään piilossa. Pelko ei poista pelkoa. Maailmaan syntyy varmasti joka hetki punatukkaisia lapsia, joiden vanhemmat pitävät heitä anomalioina ja heittävät heidät jokeen peläten veljen kirousta.”
”Ja sisarusko se vain hyötyy siitä, että koko maailma vihaa ja pelkää meitä.”
Lisankan kulmat kaartuvat.
”Tarkoitan, että oletko koskaan kuullut sisaruskon maanpäällisen edustajan, hallitsijan, tekevän mitään varjottomien eteen? Hehän meitä alun perin päättivät alkaa vainota. Kuninkaallisille on kätevää syytellä muita sormella samalla, kun he itse hyötyvät kansan sokeasta uskosta kaikilla mahdollisilla tavoilla.”
Minervan äänessä on sävy, jota Lisanka ei ole aiemmin huomannut. Katkera.
”Tiesitkö, että Elrin ja sinun isäsi elivät köyhyydessä Elrinin miehen kuoltua?”
Lisanka pudistaa päätään. Sira ei ehtinyt kertoa.
”Elrinin mies oli töissä hovissa, siispä tämän teloituksen jälkeen hovi peri kaiken sisarten nimissä takaisin. Hovin ihmisten perintö kuuluu sisaruskolle. Siitä ei juuri omaisille ole jaettavaksi.”
Jälleen yksi piilotettu asia. Varjoihin jätetty. Lisanka alkaa vihdoin nähdä selkeästi.
”Sillä tavalla toimii tämän maan palvoma paikka”, Minerva tuhahtaa. ”Miten reiluja kutojattarien sanansaattajat ovatkaan. Papit ja papittaret tanssivat vain palatsin tahtiin, heillä ei ole autonomiaa laisinkaan.”
Kyllähän Lisanka sen tietää. Silti hän herkistyy rukoilemaan kolmesti päivässä, kerran kullekin kutojattarelle. Kuten kenen tahansa täytyy. Hän ei ole luopunut kutojattarista, vaikka maailma on osoittautunut pimeäksi.
”Uskon silti, että kutojattaret kaikkeudessa ovat meille suopeita.”
”Usko vain, ei siinä ole mitään pahaa.”
”Etkö sinä usko?”
Minervan vihreissä silmissä kiiltää.
”Minun on vaikeaa uskoa enää oikein mihinkään. Tiedän, että kutojattaret ja veli ovat todellisia. Se, millaisiksi keskenään taistelevat uskonnot heidät tekevät, on vain saanut minut menettämään kaiken toivoni. Minusta tulisi surkea kultisti, minä alkaisin vain inhota kaikkea.”
Minervan äänessä on vierasta kipua. Lisankan tekee yllättäen mieli koskettaa Minervaa. Millä tahansa verukkeella.
”Ja tämän maan näkemykseen sisaruskosta minä en taivu. Se on pelkkä ase. On aina ollutkin. Siitä on jäljellä enää kovin vähän mitään puhdasta.”
”Minä tahtoisin näyttää sinulle, miltä usko sydämessäni näyttää. Syvä luottamus ja kaikki se kaunis, mitä tässä maailmassa näen.”
Minerva pysähtyy. Hetken Lisanka kuvittelee heidän olevan perillä. Minerva silittää hellästi hänen poskeaan, pitelee kuten Lisanka on joskus nähnyt isän pitelevän äitiä. Lisanka ei säpsähdä, mutta ei mene lähemmäskään. Lämpö sykkii koko kehossa.
”Sinä olet uskomaton. Rakastan sinun ajatuksiasi. En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi yhtä avoin ja pitelemätön kuin sinä”, Minerva henkäisee, ”ja rohkea.”
En minä ole rohkea, Lisanka ajattelee. Minä jätin perheeni ja nyt isänikin. Enkä minä uskalla tulla tämän lähemmäs sinua.
”Sinä pelastat vielä prinssin. Tässä maailmassa on paljon varjoja, mutta sinä olet aurinko. Aurinko, Lisanka…”
Lisanka hätkähtää kuullessaan nimensä miehen huulilta. Minerva ei koskaan kutsu häntä etunimeltä. Lisanka ei ole aikoihin vaivautunut puuttumaan siihen, mutta nyt oma nimi miehen suussa on liikaa. Lisanka on painamassa päätään Minervan rintaa vasten, kun kauempaa käytävältä kuuluu ääniä. Minervan silmissä loistaa. Piiloon. Nyt heti.
Kulman takana kalliossa on pieni ulkoneva reuna, jonka taa Minerva vetää Lisankan kuin tottumuksesta. He ovat aivan hiljaa, kun tulijat saapuvat. Heitä on kaksi. Piilostaan Lisanka erottaa kuningatar Adrastean pitkän kehon. Kultainen laahus on repaleinen. Lyhyt, aina yhtä silkkinen hiuskuontalo on sotkussa. Lisankasta tuntuu kuin hän katselisi eri ihmistä. Naisen perässä kulkee mustatukkainen, violettiin kaapuun sonnustautunut mies. Sirius. Lisanka ja Minerva vaihtavat äänettömiä katseita.
”Tiedätkö, millainen homma oli löytää sinut täältä? Kirottu Rashna.”
Adrastean selkä on luolan seinämää vasten. Naisen, joka on aina pitänyt leukansa ylhäällä.
”Miltei pääsit pakoon. Vain miltei.”
Jopa hämärässä Lisanka erottaa, kuinka Adrastea sylkee miehen kasvoille.
”Petturi! Sinä pelasit kaiken minua vastaan!”
”Jokainen oli siinä mukana, Tea rakkaani.”
Adrastean avokämmen osuu Siriusta poskeen, läiskähdys kaikuu luolassa.
”Älä lepertele minulle petettyäsi minut.”
”Sinä olet nykyiselläsi hyödytön. Olen pahoillani. Meidän ei pitänyt enää koskaan keskustella tästä. Sinun piti vain kuolla. Tämä keskustelu pilaa kaiken. Ei käydä sitä. Kuole vain.”
”Minun säälittävä poikani päätti viimeiseksi ystävälliseksi teokseen säästää henkeni. Ehkä sillä on jokin merkitys. En suostu kuolemaan täällä.”
”Olet jo häpäissyt itsesi. Kuvitteletko, että annan sinun elää, kun varta vasten suunnittelin kuolemasi?”
”Olin valmis tekemään sinulle saman koska tahansa.”
”Jos sen ajatteleminen saa sinun olosi paremmaksi, kuvittele rauhassa mitä haluat.”
Lisanka saattaa lähes kuulla, kuinka Adrastean päässä kohisee. Nainen näyttää iskuvalmiilta. Mitä on tapahtunut? Lisanka on kurottamassa lähemmäs, mutta Minerva nykäisee hänet huivista takaisin alas.
”Sinä annoit minut ilmi. Koko nimeni tahrataan.”
”Ja minä aion vain päästää sinut häpeästäsi. Et sinä täällä eläisi, olet kultille yhtä kuin kuollut. Se ei auta sinua, vaikka etsisit sen käsiisi. Se on minun puolellani.”
”Et pystyisi tappamaan minua. Et sen jälkeen, mitä olemme tehneet yhdessä. Ajattele Rashnaa, jonka tunteita päätimme hyödyntää hänen varjonsa tuhoamiseksi. Ja kaikki ne ihmiset. Viattomat ja viholliset, jotka lähetimme näihin tunneleihin. Etkö sinä, poikakulta näe painajaisia niistä hetkistä?”
Sirius tulee lähemmäs Adrasteaa. Mies painaa kuningattaren aivan vasten seinää, hamuaa huulillaan tämän kaulaa. Lisankan tekee mieli katsoa muualle. Mitä tahansa muuta kuin tätä pidäkkeetöntä turmelusta. Adrastea ja Sirius ovat läpeensä pimeät.
”Vangitsimme ja hylkäsimme pimeään kultin vihollisia, kyllä. Entä sitten? Mitä muuta sinulla oli minulle antaa kuin kehosi, kun et mielestäsi suostunut luopumaan? Varjosi voi olla veljen hallussa, mutta mieleesi ei pääse käsiksi, se on pirstaloitunut kauan sitten. Olisit koitunut kultin tuomioksi. Kääntynyt meitä vastaan ennemmin tai myöhemmin.”
Adrastea pudistelee päätään. Siriuksen kädet puristavat naisen ranteita.
”Se ei ole syy, jonka vuoksi petit minut. Salaat jotakin.”
Siriuksen kasvoille leviää virnistys, jonka kaltaista Lisanka ei ole koskaan nähnyt. On kuin suupielet levenisivät liikaa, muuttaisivat kapeat kasvot joksikin muuksi kuin ihmisen piirteiksi. Lisanka värähtää. Vasta silloin hän huomaa pitävänsä Minervaa kädestä.
”Sinun ei tarvitse tietää enää mitään.”
”Kultin tavoitteet ovat minun tavoitteitani. Entä Rashna? Mitä sinä aiot tehdä pojalleni? Hän on yhä elossa. Hänestä tulee hallitsija minun jälkeeni.”
Sirius vain hymyilee vasten Adrasteaa.
”Jätä hänet minun huolekseni, et sinä hänestä perusta kuitenkaan. Sinä annoit hänet minulle jo vuosia sitten.”
”Sinäkö sitten välittäisit hänestä?”
”Pikku prinssi parka, hänestä ei taida todella välittää kukaan. Mutta en tullut puhumaan tänne hänestä.”
Lisankan sisällä kiehuu. Hän on täällä vain Rashnan vuoksi. Vain ja ainoastaan prinssin, jonka sydän on yhtä kultainen kuin hänen kiharansakin. Lisanka vetää syvään henkeä, mutta ei niin syvään, että sen kuulisi.
”Mitä aiot sanoa hoville, jos tapat minut nyt?”
”Rashnahan päästi sinut vapaaksi. Kertoi hienon tarinan hovissa. Se nieltiin sellaisenaan. Aion mukailla häntä. Sinä kävit hänen kimppuunsa ja pakotit hänet vapauttamaan sinut. Löit pääsi kiveen ja kuolit. Se Laetan kirkkaasta hallitsijasta.”
”El Varinin suku katkeaa.”
”Sen piti katketa joka tapauksessa.”
Adrastean pää nytkähtää. On kuin kuningatar itkisi. Lisankaa kylmää, hän ei olisi koskaan kuvitellut näkevänsä ylpeän naisen kyyneliä. Kun Adrastea nostaa päänsä, silmät ovat yhä kuivat. Ei merkkiäkään lannistumisesta. Sittenkään.
”Silloin, kun sinä tulit elämääni, koskin sinua ja huusin veljeä. Halusit minun kääntyvän. Mutta minä olin kääntynyt jo kauan sitten. Kuuluin aina veljelle ja tulen aina kuulumaan. Koskin häneen sinun kauttasi. Koin… kaiken.”
Adrastean ääni pehmenee, sulaa. Lisanka ei ole koskaan kuullut mitään vastaavaa.
”Minä en olisi koskaan pettänyt kulttia. Enkä sinua.”
Sirius päästää irti. Adrastea on kaatumaisillaan, mutta saavuttaa tasapainon, sivelee luolan seinämää kuin ihmistä. Katse naisen mustissa silmissä on lasittunut. Lisanka tietää, ettei kuningatar enää nousisi tästä.
”Tätä on hirvittävää katsella. En halua muistaa sinua tällaisena.”
”Älä sitten muista. En ole… en…” Jokin hauras käväisee Adrastean äänessä ennen kuin se mustenee takaisin ennalleen. ”Minä en aio kuolla.”
Sirius kiskaisee naisen ranteesta. Adrastea on pitkä ja harteikas, ei pieni kuten monet Laetan naiset. Lisanka tuijottaa äänettömänä, kuinka kuningatar taistelee elämästään. Minerva Lisankan vierellä tuntuu jo tietävän, miten tilanne päättyy. Hän katselee jonnekin Adrastean taakse, pimeään loukkoon.
”Minä en –”
”Kyllähän sinä osaat pimeässä kulkea.”
Nopea riuhtaisu. Tönäys. Adrastea kaatuu, eikä Lisanka erota, minne nainen putoaa. Minerva sulkee silmänsä. Mitään ei kuulu. Ei edes tömähdystä. Sirius seisoo hetken paikallaan, katsoo pimeyteen, joka nieli Laetan kuningattaren. Lisanka on erottavinaan haikeutta miehen ylöspäin kaartuvissa kulmissa.
Sitten Sirius kävelee pois. Lisanka sallii vihdoin itsensä haukkoa henkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti