Kaikki ovat läsnä perheen yhteisellä lounaalla. Kaikkien töissä on välipäivä, jopa Aura on saapunut kotiin retkiltään. Tytön paljaissa käsivarsissa on arpia, Lisanka keskittyy tuijottamaan niitä, jotta todellisuus ei saa häntä kiinni. Koko tilanne pistelee kehoa. Isä ei ole isä. Vain isä itse tietää, että Lisanka tietää. Lisanka ei katso pöydän toisella puolella istuvaa miestä silmiin. Hän keskittyy ojentamaan ruokaa pienemmille sisaruksilleen, kunnes kaikilla on ruokaa edessään.
Tavallisesti yhteiset ruokailut ovat meluisia ja riemuntäyteisiä, mutta tänään Lisanka aistii jonkin kytevän pinnan alla. Huuto istuu rinnan päällä ja pyrkii ulos. Ruoka ei maistu miltään, vaikka mausteita on kylliksi. Suu on kuiva, vaikka kuinka joisi vettä. Sisarukset huutavat, mutta mitään ei kuulu.
”Lis?” Auran ääni. Miten ihanalta tuntuukaan nähdä pikkusiskoa jälleen. Lisanka huomaa tarttuneensa Auraa kädestä. ”Kaikki hyvin?”
Ei. Mikään ei ole enää koskaan hyvin. Lisankan tekisi mieli avata suunsa ja kertoa kaikki. Ilira saisi kuulla myös. He sisaruksista kolme vanhinta ovat kasvaneet yhdessä, kiinni toisissaan. Lisanka tuntee isän katseen pöydän toisesta päästä. Hän päätyy hymyilemään Auralle.
”Kaikki hyvin. Onko sinulla?” Lisanka tuijottaa riittävän intensiviisesti haavoja siskonsa käsivarsissa, jotta tämä ymmärtäisi.
Aura katsahtaa haavojaan hymyillen ja nyökkää. Virne hänen kasvoillaan on niin aito ja lämmin, että Lisankan silmiin nousee kyyneliä. Aura kuuluu Irelianin perheeseen. Niin kuuluu jokainen muukin hänen ympärillään. Mutta ei hän. Hänen isänsä on jossakin muualla, ei täällä merkitsemässä häntä omakseen. Sinun isäsi on tärkeä mies. Millainen tärkeä mies hylkäisi tyttärensä tänne ilman arvoa?
”Minä kiersin Ardellesta pohjoisen aavikolle”, Aura selittää, ”matkalla sattui muutama haaveri, mutta kyllä minä selvisin. Ei mitään pintanaarmuja pahempaa. Entä sinä? Onko meidän pieni laumamme pysynyt kasassa?”
”Sitä samaa kuin tähänkin asti”, Lisanka sanoo pitäen hymyn kasvoillaan tiukasti kuin naamion. ”Kuinka sinä niin pitkälle menit? Aivan kävellenkö?”
”Aivan kävellen.”
Ihmekös sisko on niin kertakaikkisen pieni. Aura liikkuu paljon. Lisankaa alkaa hymyilyttää aidosti. Huolensa alla hän on yhä ylpeä rakkaasta pikkusiskostaan, joka jo pienenä kiipeili talon katolle ja yritti sukeltaa kaivoon. Aura oli vikkelä ja meneväinen. Hetkellinen hellyys saa Lisankan pörröttämään siskonsa tukkaa. Valkoinen pörröpää on kivulias muistutus Lisankan omasta asemasta, hän vetää kätensä äkkiä pois.
Jos Aura huomaa jotakin, hän peittää sen hyvin. Lisanka pyyhkii keitonjäämät lautaselta tuoreella leivällä. Kunpa ruoka maistuisi joltakin. Lisanka tietää, että tuoretta leipää saisi seuraavan kerran hyvin pitkän ajan päästä. Nyt sekään ei maistu muulta kuin epäuskolta. Tämä tila, hänen ainoa kotinsa, ainoa todellisuutensa, ei ole enää häntä varten.
”Tiedätkö, kultaseni, että Varimeassa on edellispäivien aikana saatu kiinni kultisti”, isä kertoo äidille pöydän toisessa päässä. Sana kultisti keskeyttää Lisankan ajatukset. Varjoveljen kannattaja. Mikä hän sitten on? Jos hän on veljestä, tekeekö se hänestä samanlaisen kuin veljen suosijoista, niistä, jotka vapaaehtoisesti antavat varjonsa hallittavaksi?
Äidin katse kiertää pöytää. Lisanka esittää keskittyvänsä täysin voimin leipäänsä. Äiti ja isä jättävät tällaiset puheenaiheet yleensä kahdenkeskisiin hetkiin. Vanhimmat lapset saavat joskus kuulla, mutta tänään Lisankasta tuntuu, että hän ei ansaitse kuulla enää mitään. Äidistä näkee, että hän tietää. Lisanka ei voi enää paeta.
”Kultistin kuulustelut johtivat teloitusmääräykseen”, äiti huokaa. ”En ymmärrä, miksi kultisteja yhä ylipäätään kuulustellaan. Heistä puhuminen vain villitsee kansaa. Siitä on mahtanut nousta häly, sillä jopa me täällä Ardellessa tiedämme siitä. Yleensä tänne ei liiku Varimeasta mitään.”
Lisanka ymmärtää sanat tarkoin valituiksi. Hänen on tarkoitus kuulla ne. Tieto ei kulje tänne. Kyllähän hän sen ymmärtää. Siksi hän ei tiedä mitän varjottomista. Mutta hänen vanhempansa tietävät. Lisankaa itkettää. Hän pyytää lupaa nousta pöydästä. Isän kasvoilla häivähtää huoli, mutta hän nyökkää Lisankalle.
Vain Aura jää katsomaan siskonsa perään. Lisanka on aina kyennyt luottamaan siihen, että Aura näkee hänen lävitseen. Pikkusisko voi olla vilkas ja eläväinen, mutta hän on myös tarkkanäköinen. Lisanka kävelee yhteiseen huoneeseen ja vetää huoneita erottavan verhon tiukasti kiinni.
Kun verho pian viuhahtaa ja Aura istuutuu jalkansa ristien Lisankan sängylle, vaimea hymy leviää Lisankan kasvoille. Pian myös Ilira löytää tiensä huoneeseen. Kolme vanhinta sisarusta istuvat samalla sängyllä, mutta heitä ei kosketa sama huoli. Lisanka ei voisi kertoa siskoilleen, vaikka kuinka tahtoisi.
”Lis, puhe kultistiko sinua hermostutti?” Ilira kysyy niin lempeällä äänellä, että Lisankan silmiin kohoaa kyyneliä. Kuori murtuu yksi halkeama kerrallaan. Hän pudistaa vaimeasti päätään. Kunpa se olisikin niin yksinkertaista selittää. Iliran käsi lepää jo hänen omallaan, hän antaa sen jäädä siihen.
”Me tiedämme, että sinä et oikeasti ole kunnossa. Salailu ottaa voimille. Olisiko vihdoin aika sanoa se ääneen?”
Lisanka vie toisen käden suulleen, jotta huudahdus ei kuuluisi ruokapöytään saakka. Pieni älähdys vain, kipeä ja tukahdutettu.
”Minä… minä en…”
Molemmat siskot ovat yhtäkkiä siinä. Kumpikaan ei kysy mitään, he antavat hänelle tilaa. Miten kaunista se onkaan. Lisanka sallii itsensä toisten käsiin, antaa lopuille kyynelille luvan tulla. Ja ne tulevat, ne juoksevat hänen poskilleen kuumina ja vapaina.
Kun Lisankan katse harhailee kohti ovensuuta ja huonetta, hän erottaa, kuinka isä sivusilmällään katsoo häneen. Kylmä tunne kasvaa Lisankan sisällä, kyyneleet lakkaavat kuin leikaten.
*
”Kerroitko sinä siskoillesi?”
”Minä en kertonut kenellekään mitään.” Älä huoli. Sinun häpeäsi ei päädy kenenkään kuultavaksi.
”Lisanka…” Isä ei koskaan kutsu tytärtään Lisankaksi. Aina tytär tai Lis. Lisankan sisällä on pelkkää kylmää. ”Minä en koskaan halunnut tämän menevän näin.”
”Sinä et olisi koskaan kertonut minulle.”
”Me sovimme äitisi ja sen miehen kanssa, että jos hän ei hae sinua, sinä olet meidän tyttäremme.”
”Minähän olen teidän tyttärenne!”
”Niin sinä oletkin… Kulta rakas…”
Isä ojentaa kättään Lisankaa kohti. Tytär väistää, pitää oman tilansa. Hän ei ole kukaan. Pelkkä jumalaton. Lisanka huomaa vapisevansa kauttaaltaan.
”Missä minun todellinen isäni on? Miksi hän ei tullut hakemaan minua?” Lisanka ei ymmärrä mitään. Hän ei tiedä, millainen isä jättäisi lapsensa jonkun toisen luo. Isä ja äiti tietävät. Lisanka tuntee itsensä lapseksi jälleen.
Isän ilme käy vaikeaksi. Katse kääntyy pois. Tätä keskustelua ei koskaan käytäisi loppuun. Ei täällä. Ei näiden ihmisten kanssa. Lisanka tietää, että isän ylpeys ja häpeä, yhteen kietoutuneet, pitäisivät tätä ikuisesti otteessaan.
”Sinä et aio kertoa minulle siitä, ethän?”
Isä vetää syvään henkeä. Katsoo pois. Tummien silmien alla on tavallista enemmän ryppyjä. Lisankan on vaikea katsoa miestä, jolla ei ole hänen kanssaan mitään tekemistä. Joka ei ole saattanut häntä tähän maailmaan ja antanut hänelle paikkaansa. Kyyneleet maistuvat yhä suussa. Aura ja Ilira saivat ne, mutta eivät enempää. Silti siinä hetkessä oli tarpeeksi heille kaikille. Lisanka tietää, ettei tarvitse muuta kuin siskojensa välittömän lämmön.
Silti isä on se, joka on opettanut Lisankan kävelemään, jopa lukemaan, vaikka lapset Ardellessa osaavat harvoin lukea. Isä on se, jonka kanssa Lisanka on katsellut kuuta ja puhunut elämästä. Ja nyt isä on se, jonka luota Lisanka joutuu kävelemään, jonka häpeä vie hänet kauemmas.
”En. Minä en pysty siihen.”
”Kertooko äiti?”
”Ole kiltti äläkä vaivaa Malthea sillä. Sinun äitisi on kantanut vastuunsa. Minäkin olen.”
Lisankan tekisi mieli sanoa, että heistä kumpikaan ei ole. Lisanka ei tiedä, miksi hän elää varjoissa. Lisanka ei tiedä, kuka on. Silti hän ei sano mitään. Kumpikin hänen vanhemmistaan on tehnyt tarpeeksi. Loppu olisi hänen käsissään.
”Sitten minulla ei ole vaihtoehtoja.”
”Lisanka. Ole kiltti. Me voimme elää lopun ikämme näin.”
”Pitämällä minua piilossa? Hävittämällä merkit punaisesta tukastani ja varjottomuudestani? Isä rakas, enhän minä silloin olisi ihminen. Pelkkä häkkilintu vain. Sellainen, joita kuninkaalliset pitävät häkeissä vain huvikseen.”
”Ole niin kiltti…”
Lisanka menee lähemmäs. Koskettaa isäänsä olkapäälle. Sen suurempaan hän ei pysty. Ei vielä. Mutta hän palaisi, kun saisi tietää kaiken. Isän silmissä on kyyneliä, Lisanka ohittaa ne. On asioita, joiden luo hän ei saata vielä mennä. Haavoja, jotka avautuvat, jos niihin koskee suoraan.
”Tyttäreni… Rakas pieni tyttäreni.”
Lisanka päästää irti.
”Kuinka sinä pärjäät? Et voi kulkea päivisin, sinun varjottomuutesi…”
”Se voi tappaa minut, aivan, ymmärrän. Pystytkö kertomaan minulle edes sen, tapetaanko kaikki kaltaiseni? Ketkä minua jahtaavat?”
”Kaikki. Jos sinut nähdään, kukaan ei päästä sinua pakenemaan. Älä jää kiinni. Hiuksien kanssa voi vielä menetellä, mutta varjo…”
”Minä olen varovainen.” Lisanka taputtaa hiukset peittävää huiviaan. ”Jos ongelmat riistäytyvät käsistä, leikkaan koko tukan pois.”
”Mutta varjoa et voi itseesi ommella.” Isän poskelle valuu yksi kyynel. Lisanka ei sano siitä mitään. Mikään ei palaisi ennalleen, jos hän sanoisi. ”Se tehtävä olisi kuulunut kutojattarille. Voi sisarten nimissä, lapseni, minä en voi päästää sinua menemään.”
”Kerro minulle sitten.”
”Minä en ole se ihminen. Eikä ole äitisikään. Me emme pysty siihen.”
Lisanka nyökkää. Nielaisee. Kehon sisällä on yhä hirvittävän kylmä. Hän kääntyy kannoillaan, isän kasvoja ei kykene katsomaan enää pitempään. Lisankalla ei ole mukanaan muuta kuin vaatekerta ja salvaa sekä leipää hapsuisessa olkalaukussaan. Omaisuutta hänellä ei juuri ole. Kaikki kuuluu perheelle, jolle hän ei kuulu.
”Sira.” Isän ääni.
”Mitä?”
”Sinun oikean isäsi nimi on Sira.”
Lisanka ei käänny. Hän vie käden sydämelleen, painaa vieraan miehen nimen sydämeensä. Sira. Olisi jotain, josta aloittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti