Hamartia: luku 12

 Luku 12: Rukous

Prinssit eivät kävele itse. Sen Rashna tietää paetessaan palatsin alimpaan kerrokseen. Hän onnistuu livistämään palvelijoiden katseilta, juoksemaan mosaiikein koristellulle takapihalle. Mahtipontinen kuvio maassa esittää kolmea kutojatarta. Kuten aina. Mosaiikin tekijät eivät ole unohtaneet kuvata kutojattarien käsiä haavoilla ja silmiä sidottuina. Uhraukset, jotka kutojattaret tekivät. Ja silmät, jotka ovat nähneet kaiken olevan. Silmät, joita ihminen ei voi kuvitella. Siksi mosaiikin päällimmäinen kuvio on yksinkertainen, symmetrinen silmä. Sama kuvio löytyy Rashnan kaikista koruista. Vaikka jumalten silmät on peitetty, he näkevät aina kaiken.

Rashnan pitäisi pian seistä ihmisten edessä Varimean uudessa temppelissä. Palvelijoiden kantamat vaunut veisivät hänet sinne, jossa ihmiset saisivat ottaa hänet lähelleen, ihastella poikaa, joka olisi heidän seuraava hallitsijansa. Rashna tietää kansan rakastavan häntä paljon enemmän kuin hänen äitiään. Siksi Adrastea lähettää aina hänet asialle. Hän on pelinappula, jota voi käyttää sopivissa tilanteissa.

Suuri mosaiikkisilmä tuijottaa Rashnaa. Se tuntuu muistuttavan, että vielä jonakin päivänä hänetkin lunastettaisiin. Hän liittyisi ikuisuuden kudelmaan, ellei veli ehtisi saada häntä sitä ennen. Joskus Rashna miettii, onko elämä jokaiselle sitä, mitä se hänelle on. Varjoja. Niiden välttelemistä ja niiden luo juoksemista. Joskus vain varjot näkevät, kun Rashna itkee hiljaa.

”Teidän korkeutenne?”

Myöhäistä. Rashna ei ehtinyt paeta. Ei hän olisi tehnyt muuta kuin kävellyt Varimean uudelle temppelille itse, ilman kenenkään valvovia silmiä. Minne hän muka karkaisi?

Rashna kääntyy. Sirius. Mustat hiukset olalla kuin silkkiä. Violetilla kirjailtu kaapu, solakka keho. Rashna jännittyy kauttaaltaan.

”Minne te olitte menossa?”

”Temppelille.”

Siriuksen tummat kulmat kohoavat.

”Vai niin.”

”Kuka sinä tällä hetkellä olet, Sirius? Minun lapsenvahtiniko?”

Sirius tulee lähelle. Rashna ei väistä, vaikka täällä kaikki näkevät. Kymmenet palatsin ikkunat viettävät takapihalle. Jopa kutojattarien silmä on nyt tässä, näkemässä, kuinka Rashna antaa itselleen luvan irrottaa kaikesta.

”Lapsenvahtisi? Poika pieni, vähänpä sinä tiedät…”

”Kerro minulle sitten.”

Sirius huokaisee syvään. Mies vetää Rashnan ranteesta lähelle itseään, sydän vasten sydäntä. Rashnan koko olemus liukenee pois. Hetkessä hänellä ei ole enää kiire minnekään. Palatsissa häntä katsovat vain varjot ja Sirius. Ja nyt mies on siinä, jälleen hänen lähellään.

”Älä mene pois”, Rashna kuiskaa, ”minä en tahdo lähteä.”

Rashna muistaa, kuinka hänen äitinsä katsoi Siriusta. Kuningatar Adrastea on kuin mies olisi kutojatarten hänelle ojentama lahja. Ehkä mies onkin. Kukaan ei tiedä edes Siriuksen sukua, vaikka Laetassa suku on portti kaikkeen. Mutta siinä Sirius on, omana itsenään. Rashna on lakannut kyselemästä kauan sitten. Mies ei kertoisi kuitenkaan.

”Sirius… En tahdo mennä.”

”Äitisi mukaan sinun on pakko.”

”Äitini tahtoo vain kiillottaa omaa nimeään. Minä olen hänen jatkeensa.”

”Sinä tiedät silti, että sinun on mentävä.”

Sinä. Ei ”teidän korkeutenne”. Rashna saa kylmiä väreitä. Hän painaa päänsä Siriuksen rintaa vasten. Tämä on hänen paikkansa, katselivat kutojattaret tai eivät. He kutoivat hänet tällaiseksi. Lähelle Siriusta. Niin sen täytyy olla.

”Minne sinä olisit todella mennyt?” Sirius silittää pitkillä sormillaan Rashnan hiuksia. Kuka tahansa voisi nähdä heidät. He seisovat keskellä takapihaa, mosaiikkikuvan päällä.

”Minne vain”, Rashna hengähtää, ”ihan minne vain…”

”Kestä vielä.”

”Varjot. Ne vetävät minua puoleensa, Sirius. En voi taistella enää kauaa.”

Violetit silmät kuin kaksi ikuista pyörrettä. Rashna on varma, että niihin voi hukkua, jos tuijottaa tarpeeksi kauan. Hän jatkaa tuijottamista. Sirius sipaisee hänen niskaansa, Rashna tietää sen merkiksi. Mies suutelee häntä pehmeästi ja hiljaa.

Koko Rashnan keho värisee, kun Sirius päästää irti. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun mies on hänen ihollaan. Sirius on käynyt kaikkialla, nähnyt jokaisen puolen, jonka Rashna voi itsestään näyttää. Mutta mies ei ole koskaan suudellut häntä paljaan taivaan alla, kaikkien silmille alttiina. Kutojattarien suuren silmän tuijottaessa.

”Jaksatko nyt?”

Rashna virnistää. Sirius tietää, millä saada hymyn hänen huulilleen. Hänen Siriuksensa. Tähdetön yö. Kaunis ja syvä. Rashna saa väristyksiä.

”Katsotaan”, hän sanoo pehmeästi. Rashna pakottaisi itsensä jaksamaan. Välttelisi varjoja, tekisi hammasta purren, mitä hänen äitinsä haluaisi. Olisi esine eikä ihminen. Hetken vielä.

*

Prinssin ei tarvinnut kävellä. Kansa on kokoontunut temppelin ulkopuolelle, Rashna näkee sen temppelin korkeimmista kerroksista. Papittaret ovat kerääntyneet hänen ympärilleen, he huolehtivat, että sisarten symbolit näkyvät. Silmäkuviot korvakoruissa, kaulalla. Hän edustaa nyt jotakin suurempaa kuin Varimean El Varinin sukua. Kutojattarien tahto näkyy hänessä. Silti kaikki, mitä Rashna kykenee ajattelemaan, on Siriuksen huulten tuntu hänen omillaan.

Temppeli on loistelias. Kirkkaita värejä, yksi suuri kutojatarten patsas aivan temppelin takaosassa. Sen takana suuri ikkuna kuin silmä auki maailmaan. Patsasta kohti rukoillaan. Rashna tietää, että Varimean uusi temppeli ei vedä vertoja vanhalle. Mutta vanhaa ei enää ole. Siitä ajasta Rashna ei tiedä mitään. Hänen silmänsä osaavat vain niellä yksityiskohtia siitä, mitä hän näkee. Uusi temppeli on hänelle tuttu, mutta ei rakas. Se on vain yksi osa kaikesta, mitä häneltä vaaditaan. Jatkuva läsnäolo. Näkyvyys. Kutojatarten symbolit kaikkialla. Rashna päästää irti, antaa itsensä muistella Siriuksen tuntua vielä hetken ennen kuin kävelee näytille.

Ulkona aurinko häikäisee silmiä. Ihmiset ojentavat käsiään kohti Rashnaa, vartijat vahtivat etäisyyttä. Kukaan maallinen ei saa tahria El Varinin suvun jäsentä. Ihmisten täytyy silti saada tuntea, että Rashna on heidän kanssaan. Kansan oma prinssi.

Rashna aloittaa ruokouksen ensimmäisenä. Se lähtee syvältä hänen sisältään, se on kuin muisto. Se on vanha ja väkevä, kulkenut kokonaisen elämän hänen kanssaan. Kansa yhtyy rukoukseen. He rukoilevat kiihkeästi, itkien, miltei huutaen, sillä heidän prinssinsä on heidän kanssaan. Rukoillessaan Rashna ei ajattele kansaa eikä jumalia. Hän ajattelee, kuinka Sirius kaataisi hänet silkkilakanoihin ja hukuttaisi hänet lämpöönsä.

Hurmokselliset äänet täyttävät tilan. Rashna tietää saavansa jumalilta anteeksi, että ajattelee toista rukoillessaan. Ihmiset tulevat lähemmäs, Rashna sulkee silmänsä ja mielensä, antaa toisenlaisten ajatusten täyttää itsensä. Pehmeä kosketus etenee hänen vatsaltaan ylemmäs, hetken hän kuvittelee sen olevan vain hänen haaveittensa tuotos. Pelkkä harha. Kun hän avaa silmänsä, rukous on päättynyt. Ihmiset perääntyvät, kauhu paistaa heidän kasvoiltaan. Joku pitää Rashnasta kiinni, vartijoita ei näy missään. Rashnan ajatusten hellä kosketus muttuu tiukaksi puristukseksi. Joku pitää lujaa kiinni. Terä kiiltää auringonvalossa.

Rashna ei saa henkeä. Terä on hänen kurkullaan. Hän ei tiedä, mitä tapahtuu. Prinssi kuulee vain oman sydämensä sykkeen. Haavekuvat haihtuvat, kukaan ei rukoile. Kaikki tuijottavat eleettöminä kuin patsaat. Kukaan ei tee mitään.

”Kuvitteletko voivasi johtaa tämän kansan rukousta?” Tumma ääni. Raastava. Sillä voisi viiltää jotakin rikki. ”Tekopyhä lapsi. Tietäisit paremmin. Tule meihin. Antaudu.”

Kaikki ajatukset väistyvät. Äänet jäävät taa. Maailma on täysin hiljainen. Sydän lakkaa tykyttämästä, se löytää rauhan. Tyyneys täyttää Rashnan koko ruumiin. Hänen oma naurunsa puhkaisee hiljaisuuden. Kultti on täällä. Juuri kuten hän pelkäsikin.

”Tahdotteko nähdä, kuinka prinssinne kuolee?”

Ensimmäiset kiljaisut. Rashna vain nauraa. Tietenkin tämän täytyy tapahtua juuri näin. Hän suostui äitinsä vaatimuksiin ja tuli kansan keskuuteen. Eihän siinä pitänyt olla mitään vaarallista. Nyt kultti on täällä, kultti, joka tahtoo hävittää sisaruskon juuriaan myöten.

”Teidän kalliit kutojattarenne varmasti pitäisivät sellaisesta uhrauksesta. Kohta näemme, vuotavatko El Varinitkin verta kuten tavalliset maalliset ihmiset.”

Merityksettömiä sanoja. Nauru pulppuaa aikansa ja lakkaa sitten kuin leikaten. Rashna näkee kuvia. Saattaa yhä tuntea Siriuksen huulet omillaan. Viimeinen kaunis muisto. Mitä sitten, jos hän kuolisi? Hänen äitinsä voisi aina hankkia uuden lapsen. Kuka tahansa tahtoisi siittää El Varinin perillisen. Rashnaa naurattaa jälleen. Maailma kieppuu. Terä lepää yhä hänen kaulaansa vasten. Kultisti tappaisi hänet tässä ja nyt.

Koko ikänsä Rashna on tiennyt, että näin kävisi vielä joskus. Jos leikkii vasten terää, joskus se viiltää. Niin se vain on. Rashnan jalat pettävät alta. Kultisti päästää hänet putoamaan kuin yhteisestä ymmärryksestä.

Varjo maassa ilkkuu Rashnalle. Hän saattaa miltei kuulla sen. Olet juossut minua pakoon koko ikäsi, mutta tässä minä nyt olen. Olisi sittenkin pitänyt vain karata. Tänne tulo oli virhe. Kultisti ei tee mitään. Miksi hän ei tee mitään? Rashnanhan piti kuolla.

Sitten Rashna ymmärtää. Hänen varjonsa. Se on vääntynyt. Taipunut. Se taittuu häneen päin, hän on polvillaan kuten ne, joiden varjot veli vie. Huuto miltei pakenee Rashnan huulilta, suu raottuu, mutta ääntä ei tule. Varjo taipuu, kurottaa hänen kehoaan, kirii kurkkuun saakka.

Rashna ehtii nähdä ihmisten kauhistuneet ilmeet. Vartijat, jotka lähestyvät häntä ja kultistia. Kirkaisuja, jotka näkee avautuvista suista. Korvat eivät kuule enää mitään. Varjo peittää kaiken. Tältä se siis tuntuu. Kaiken menettäminen. Aistit sammuvat yksi kerrallaan. Rashna tuntee voimakkaan läsnäolon. Se on jumalallinen, mutta sitä ei voi rukoilla, ei anoa. Se on suuri ja rikkoutumaton, se taittaa häntä muottiinsa. Rashna yrittää ajatella Siriusta, pakenemista, mitä tahansa kaunista ja kirkasta, mutta pimeä saavuttaa hänet. Juoksu on ohi. Pakoon ei enää pääse. Viimeisenä ajatuksenaan Rashna huomaa ymmärtävänsä, että kultisti ei tahtonut tappaa häntä. Hänen täytyi haluta juuri tätä. Sitten Rashna päästää irti, maailma hiipuu taustalle.