Luku 13: Vahinko
Kaupunki on kuin suuri, elävä olento, jonka selkä piirtyy kuperana vasten taivasta. Lisanka ei ole koskaan nähnyt vastaavaa. Ei samanlaisia pieniä toreja kuin Ardellessa. Varimea on suuri ja hengittävä, Lisanka ei saata irrottaa silmiään taivasta tavoittelevista torneista.
Minerva seisoo aivan Lisankan vierellä. Aurinko paistaa jo korkealta, Lisanka erottaa ihmisten liikehdintää kaupungin suunnalla. He eivät voi mennä niin vain, täytyy odottaa hetkeä, jolloin heidän varjottomuuteensa ei kiinnitettäisi huomiota. Lisankan sydän jyskyttää lujaa häkissään. Me olemme varjontappajia.
Oma olemassaolo ei ole koskaan tuntunut yhtä vaaralliselta. Siihenkö hän on syntynyt? Tappamaan veljen viemät varjot. Vapauttamaan ihmiset veljen vallasta. Korvaamaton ase. Lisanka kysyi Minervalta, miksi heitä sitten vainottiin, jos he olivat ainoa keino pelastua varjoveljeltä. Minervan ilme kävi vaikeaksi. Minähän sanoin, että sisarusko on pelkkä kuninkaallisten ase.
”Oletko sinä valmis?” Minerva kysyy ja sitoo huiviaan tiukemmin. Lisanka nyökkää varoen. He menisivät Varimeaan, eivät jäisi, etsisivät vain ruokaa ja pakenisivat takaisin varjoihin. Lisankaa puistattaa. Tässä hän oli, piiloutumassa ja varastamassa. Kyllä isä olisi nyt ylpeä. Ei. Hän ei ole sinun isäsi. Sinä et vielä tunne isääsi.
”Ja sitten me juoksemme. Et saa hiljentää hetkeksikään. Seuraa vain minua.”
”Entä, jos en pysy perässäsi?” Lisanka tietää jo pelkästään Minervaa katsomalla, että tämä on nopea. Mies on pelkkää sulavaa liikettä ja lihasta.
Minerva tarttuu Lisankaa kädestä. Lisanka miltei kiskaisee kätensä vapaaksi, reaktio on automaattinen. Kutojattaret eivät hyväksyisi tätä. Onhan hän jo nähnyt Minervan täysin paljaanakin. Rienausta. Sitä tulisi välttää. Hiljaa nyt. Keskity.
Minerva tuntuu huomaavan Lisankan reaktion. Hän silittää Lisankan kättä saaden naisen hätkähtämään.
”Valmis?”
Nielaus.
”Valmis.”
Ja sitten he juoksevat.
He juoksevat halki aavikon, läpi kaupungin laitojen. Lisanka ehtii kiinnittää huomiota koristeellisiin katuihin, nahkealehtisiin puihin, jotka kasvavat keskeltä koristemosaiikkia. Ihmisten korujen määrään. Syaaninsinisiin vaatteisiin, kirkkaisiin ja kalliisiin. Ardellessa kenelläkään ei ole varaa siniseen. Kuvat vilisevät Lisankan silmissä, tuoksut iskevät vasten kasvoja. Vieraita mausteita, rikas tuoksujen kenttä. Minerva kuljettaa Lisankan halki tuhansien unelmien. Maailmojen, joita Lisanka ei saata koskettaa, jotka kuuluvat niille, joille maailmakin. Ihmisille, joilla on varjot ja joita verenpunaiset hiukset eivät merkitse.
Kymmenten katujen ja ihmisten jälkeen Minerva vihdoin pysähtyy. Kulman takana Lisanka erottaa suuren aukion, jonka keskelle piirtyy suurin kutojatarten silmä, jota Lisanka on koskaan saanut todistaa. Silmä on kaikkialla Laetassa. Koska kaiken olevan ja tulevan nähneitä silmiä ei saa ikuistaa, se korvataan suurella, valvovalla silmällä. Lisanka ajattelee Minervan sanoja. Todellako kuninkaalliset vain käyttävät uskontoa aseenaan? Todellako kansan herkimmät ja kipeimmät rukoukset valuvat tyhjään?
”Mitä nyt?”
”Palatsin porukkaa. Tuolla noin.” Minerva nyökkää aukiolle.
”Palatsin?”
”Katso ympärillesi. Varovasti.” Minerva pitää yhä Lisankaa kädestä. Lisanka irrottaa otteensa varoen, jotta Minerva ei kiinnittäisi siihen liikaa huomiota. Hänen häpeänsä ei ole Minervan arvioitavissa.
Lisanka kurkistaa kulman taa. Lisää sinisiä asuja. Sinisiä ja valkoisia. Muisto iskee vasten kasvoja kuin lyönti. Äiti sanoo aina, että valkoisia kankaita käyttävät vain palvelijat hovissa. He värjäsivät ja kirjasivat kankaitaan tavallisille ihmisille. Muisto pyrkii pintaan, Lisanka joutuu pudistelemaan päätään. Ei perhettä. Ei nyt. Tutut kasvot vilkkuvat luomien takana. Aura. Ilira. Nuoret sisarukset ja vanhemmat.
”Hei, punapää? Mikä hätä?”
”Ei, anteeksi, ei mitään.”
”Selvä. Tuo näytti huolestuttavalta.”
”Tiedän. Anteeksi.”
”Ei tarvitse pyytää anteeksi.”
Lisanka pakottaa itsensä katsomaan uudelleen. Palatsin väkeä keskellä suurta aukiota. Mitä pitempään Lisanka tuijottaa, sitä selkeämmin hän näkee, että jotakin suurta on tapahtunut. Osa ihmisistä on polvillaan. Heillä ei ole valkoisen tai sinisen kankaan tuomaa suojaa. Heidän hiuksensa ovat takussa ja olemuksensa resuinen.
”Mitä tuolla tapahtuu?” Lisankalle kaikki suuressa kaupungissa on uutta. Minerva voisi kertoa hänelle mitä tahansa, ja hän todennäköisesti uskoisi sen, sillä Varimean syke on hänelle vieras. Pelko sykkii ruumiissa. Ihmiset täällä pystyvät mihin tahansa.
”Nuo”, Minerva nyökkää polvillaan olevien suuntaan, ”ovat veljen kontrolloimia.”
Lisankan suu loksahtaa auki.
”Jotakin suurta on tapahtunut. Tällaista ei tavallisesti tehdä.”
”Lähdetään pois. Haetaan ruokaa ja mennään.”
Minerva pudistaa päätään.
”Ei. Tämän minä haluan nähdä. Meidän johtajamme haluaa varmasti kuulla, mitä täällä päin maailmaa tapahtuu.”
Lisanka kiinnittää huomiota siihen, että Minerva jättää Siran nimen lausumatta. Vaaran tuntu tanssii Lisankan iholla. Varimeassa hän ymmärtää ensimmäistä kertaa, miksi perhe piti hänet piilossa.
Aukio täyttyy äänistä. Ihmisiä kerääntyy, hetken ajan Lisanka ei erota, mitä aukiolla tapahtuu. Sitten äänet kohoavat niin korkeiksi, että hänkin kuulee sanat.
”Meidän prinssimme kohtalo on kutojatarten käsissä. Ja kutojattaret ovat uskoneet kansalle kyvyn auttaa. Astukaa esiin, pelastajat, todistakaa, että teidän kätenne pystyvät varjonsurmaan.”
Outoja, mahtipontisia sanoja. Minerva tuntuu saavan niistä kiinni. Miehen vihreät silmät suurenevat.
”Hänen korkeutensa. Niin tietenkin.”
Lisanka kallistaa päätään.
”Mikä tragedia. El Varinin nuorimmainen, prinssi Rashna, on mitä ilmeisimminkin nyt veljen kontrollin alla.”
”Mitä?”
Hetken Lisanka luulee, että Minerva alkaa kertoa hänelle, kuka prinssi Rashna on. Kyllä hän sentään sen verran tietää. Hallitsijasuku täytyy osata ulkoa jo lapsena. Mutta että veljen kontrollin alla? Prinssikö? Lisankalle El Varinin suku tuntuu äidin pehmeällä äänellä kerrotulta iltasadulta. Ei miltään todelliselta. Millekään niin sadunhohtoiselle ei pitäisi tapahtua mitään kamalaa.
”Ssh. Kuuntele nyt.”
Puhe aukiolla jatkuu. Sinipukuiset potkaisevat polvillaan olevia selkään. Ihmismassasta osa astuu eteenpäin.
”Me tahdomme yrittää!”
”Minä olen manannut varjoja ennenkin.”
Heidät ohjataan potkittujen luo. Lisanka tietää, että on olemassa ihmisiä, jotka yrittävät vapauttaa veljen viemiä. Pelkkää mystiikkaa, tansseja ja rohtoja. Ei mitään todellista. Kyllähän kaikki tietävät, että kun varjo kerran viedään, ihminen ei enää palaudu ennalleen. Minervan ääni kieppuu mielen perukoilla. Me olemme varjontappajia. Lisanka saa väristyksiä.
Yritykset ovat surkeita. Liemiä ja aineita. Yksi kaataa kontrolloidun kurkusta jotakin alas, toinen aloittaa tanssin ja rukouksen. Sellaisenaan se näyttää pelkältä rienaukselta. Lisankaa puistattaa. Kontrolloidut alkavat nykiä. Paluuta entiseen ei ole. Kouristuksia ja huutoja. Epäinhimillisiä. Sellaiseksiko prinssikin on tullut?
Kouristukset pahenevat, paniikki alkaa nousta.
”Hyvä on. Viimeinen mahdollisuus. Näyttäkää tarpeellisuutenne El Varinin suvulle ja kutojattarille. Astukoon eteemme se, joka osaa parantaa prinssimme, tai me tapamme nämä surulliset olennot.”
Kontrolloidut nostetaan ylös. Vasta silloin Lisanka näkee, että heidät on sidottu. Heidän elämänsä eivät paina enää mitään. He ovat pelkkiä esimerkkejä. Heillä harjoitellaan todellista tehtävää varten.
Lisanka katsoo Minervaan anoen. Minerva pudistaa päätään. Miehen katse tuntuu sanovan, että joskus uhrauksia on tehtävä. Eiväthän he voisi paljastua muutaman kontrolloidun vuoksi, vaikka he kuinka kykenisivät tappamaan varjoja.
Mutta Lisanka ei näe muuta kuin kontrolloitujen kurkuille viedyt veitset. Kiiltävä terä, jolla on voima niittää ihmishenki. Lisanka juoksee. Sekunnit lomittuvat, hän tietää, miten käy, jos hän ei toimi nopeasti. Minerva ei ehdi tehdä mitään, mies ei voi juosta hänen peräänsä. Lisanka luottaa paniikkiin. Hän tietää, ettei kukaan kiinnitä huomiota hänen varjottomuuteensa.
Keho toimii ennen mieltä. Lisanka, joka ei ole tiennyt vielä päivääkään kykenevänsä varjonsurmaan, astuu kaikkien eteen. Lisanka ei tunne häpeää tai pelkoa, hän näkee vain kuolevat ihmiset ja päästää itsensä valloilleen. Hänen vyöllään lepää pieni puukko, hän kiskaisee sen ja painaa sen vasten varjoa. Aluksi ei mitään. Lisankan sisällä läikähtää jokin suunnattoman kylmä. Hän tuijottaa varjoa, puristaa puukkoa koko tahtonsa lujuudella. Kuuluu sihahdus. Varjo irtoaa. Mustat säikeet tanssivat ilmassa. Lisankan rinnassa palaa. Jokin syvä ravistelee häntä. Muinainen, ikuinen. Kukaan muu ei aisti sitä. Kaikki seisovat ja tuijottavat häntä, mutta hän ei ole yksin, hän tuntee jonkin suunnattoman kanssaan. Varjon viimeisetkin säikeet haihtuvat ilmaan, läsnäolo hiipuu taa, Lisankan sydän sykkii jälleen normaalisti.
”Älkää tappako heitä”, Lisanka kuiskaa hoville. ”Älkää tappako heitä…”
Henkilö, jonka varjon Lisanka tuhosi, tuijottaa häntä vapisten ennen kuin menettää tajunsa ja lysähtää maahan. Lisanka tarttuu häneen epäröimättä.
Katseet kerääntyvät Lisankaan.
”Sinä…”
”Hän tappoi sen!”
”Näittekö te?”
Kontrolloidun varjo palaa ennalleen. Se ei enää tempoile ja karkaa. Se on tavallinen varjo, ennalleen palautettu. Lisanka painaa kätensä sitä vasten. Syvänmusta, muinainen läsnäolo ei enää tunnu sinä. Lisanka huomaa vapisevansa kauttaaltaan, kun joku tarttuu häneen ja nostaa hänet ylös.
”Sinä se olet. Sinut me tarvitsemme. Prinssimme pelastus.”
”Sinä tulet nyt mukanamme palatsiin.”
Muut kontrolloidut jätetään aukealle. Lisanka ei ehdi juosta heidän luokseen, pelastaa heidänkin varjojaan. Hänen tekonsa seuraukset rysähtävät hartioille kerralla. Vasta, kun hän yrittää turhaan etsiä Minervan vihreitä silmiä ihmisjoukosta, hän ymmärtää, mitä hän on juuri tehnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti