Luku 28: Muistoille
”Missä Lisanka on?” Rashna ei ole tunnistaa oman äänensä sointia. Vieras ja hätääntynyt. Kuningatar Adrastea ei käänny katsomaan poikaansa vaan pitää katseensa ikkunassa, jonka eteen on asettunut. Rashna on jälleen kerran ilmaa.
”Tyttö lähti.”
”Lähti?” Ei. Ei se ole mahdollista.
”Ei hän osannut pelastaa edes tavallisten ihmisten varjoja. Hän on yhtä kyvytön kuten kaikki ne puoskarit, jotka ovat kautta historian yrittäneet pelastaa kontrolloituja. Turhaa.”
”Ei… Ei Lisanka ollut kyvytön.”
Adrastea ei väitä vastaan. Kuningatar ei sano mitään korjatakseen poikansa puheen. Rashnan suonissa kiehuu. Lisanka ei lähtisi. Ei näin yllättäen. Rashna oli vain hetken rukoushuoneessa ja opiskeli sen jälkeen Varimean historiaa. Ei kukaan vain lähde sillä välin. Ei kukaan sellainen, joka on nojannut samaan kaiteeseen ja katsonut aamun nousevan. Jakanut saman lämmön.
”Sinä valehtelet. Ei Lisanka voinut vain lähteä ja jättää minua tänne. Ei hän lähtisi hyvästelemättä. En usko sellaista hänestä.”
”Selvä. On täysin yhdentekevää, uskotko minua vai et. Tyttö on joka tapauksessa lähtenyt. Oliko sinulla vielä muuta?” Äiti ei vieläkään katso Rashnaan. Rashnan suonissa palaa.
”Ei Lisanka ole voinut…”
Adrastea kääntää Rashnalle selkänsä. Tuli Rashnan suonissa sammuu. Poika putoaa polvilleen kovalle lattialle. Adrastea ei käänny katsomaan. Palvelijat keräävät Rashnan lattialta ja kuljettavat makuukammariinsa. Adrastea ei tule perään, äiti ei osoita eleelläkään huomaavansa poikaansa. Rashna vain tuijottaa eteensä. Varjo leikkii hänen ympärillään, kiertelee häntä kuin saalista, mutta hän ei jaksa edes kohottaa kättään. Prinssi hätistää palvelijat pois ja vetää peiton ylleen, vaikka kaikkialla on hirvittävän kuuma.
Lisanka on poissa. Tyttö lähti varoittamatta. Sama tyttö, joka oli samana aamuna paljastanut Rashnalle hiuksensa, antanut itsensä niin haavoittuvaisena kuin mahdollista. Kouristelu lähtee keskeltä ruumista. Hetken koko keho on pelkkää sähköistä kipua, kun kouristukset vääntävät poikaa muottiinsa. Rashna ei enää tiedä, johtuuko se varjosta vai jostakin muusta. Hän tietää vain, että Lisanka ei ole enää täällä. Kukaan ei ole pitämässä hänestä huolta. Äidin käännetty selkä on palanut kuvaksi hänen verkkokalvoilleen.
Kun verhoja raotetaan, Rashna pudistelee villisti päätään.
”Ei! Älkää tulko! Jättäkää minut rauhaan!”
Rashna saa tuskin henkeä. Keho on hylkäämässä häntä. Varjo on suuri, se peittää puolet huoneesta.
Ovella ei seisokaan valkopukuisia palvelijoita. Sirius on sitonut hiuksensa löysälle letille. Suu on raottunut, silmät täynnä hämmennystä.
”Oi? Hyvä on. Voin minä lähteäkin.”
”Ei! Sirius! Älä mene. Anteeksi, luulin, että… että…”
Sirius kietoo kätensä Rashnan ympärille. Siihen Rashna sallii itsensä sortua. Hän näkee pelkkiä loittonevia selkiä. Äidin. Lisankan. Hovin. Keho on kauttaaltaan turtunut, raskaiden sormusten koristelemat sormet takertuvat Siriuksen kaapuun. Mies pitää hänestä kiinni, kun hän itkee kuin lapsi.
”Hän hylkäsi minut… Lisanka…”
Sirius sukii Rashnan hiuksia pitkin vedoin.
”Kuinka hän saattoi vain lähteä? Miksi kaikki lähtevät…”
Sirius ottaa etäisyyttä, vie kädet kokenein ottein Rashnan poskille ja pyyhkii pojan kyyneliä. Sen lähemmäs mies ei tule. Rashnan vapina lakkaa hiljalleen. Varjo lymyää yhä huoneessa, se ei liikahdakaan.
”Rashna. Sinun pitää aikuistua. Sinä olet kaksikymmentävuotias. Et voi enää itkeä rintaani vasten. Se ei käy.”
Miksi ei? Miksi kukaan ei näe, miten paljon itkemättömiä kyyneliä Rashnassa vielä on? Lapsuuden kokoinen meri kyyneliä, jotka huutavat öinä, joina Rashna ei saa happea.
”Sirius. Minä en pysty tähän.”
”Mihin? Prinssi pieni, sinulla ei ole koskaan ollut mitään hätää. Sinä olet El Varinin perillinen ja kaikki tuodaan sinun eteesi. Etkö ymmärrä, miten kiittämätöntä on itkeä rintaani vasten, kun sinulla on jo kaikki?”
Rashnan silmät täyttyvät uudelleen kyynelistä. Hän yrittää räpytellä niitä pois, jotta Sirius ei ärsyynny ja jätä häntä yksin. Hän vain nyökkäilee hiljaa. Kuka hän on sanomaan vastaan? Sirius on oikeassa. Hänellähän on kaikki.
”Minun tulee hirveä ikävä Lisankaa. En voi uskoa, että hän vain lähti.”
”En minä hänestä puhukaan. Sinä et voi jatkaa näin.”
”Sirius, etkö sinä koskaan tahdo itkeä? Tiedän, että haluat. Näen sen sinusta. Me olemme samanlaisia. Sinäkin kannat surua, mutta et koskaan puhu siitä.”
Ilme Siriuksen kasvoilla on tulkitsematon. Jokin kivikuoressa säröilee. Rashna toivoisi kerrankin näkevänsä ihmisen sen alla. Sen, jota hän tietää rakastavansa enemmän kuin mitään muuta.
”Älä heijasta omaa oloasi minuun.”
”Sirius, ole kiltti äläkä kiellä inhimillisyyttäsi.”
”Sinä ajattelet minusta omin lupinesi kaikkea sellaista, johon en ole antanut vahvistusta enkä syytä.”
Sirius nousee ylös ja kävelee parvekkeelle, jättää verhon auki. Se leyhyää kevyessä tuulessa. Rashna menee perässä, muistelee hetkeä, jolloin hän veti parvekkeella Siriuksen itseään vasten ja suuteli pitkään. Ensimmäinen kerta, kun hän antoi periksi, myönsi, mitä tunsi. Siitä ei ole kauan. Vain kaksi vuotta sitten he löysivät toistensa ihoille ensimmäistä kertaa.
Rashna kulkee nuoremman itsensä jalanjäljissä, astelee tämän askeleet, ajattelee samat ajatukset ja painautuu vasten samaa miestä. Sirius on kova, mutta sulava hänen ihollaan. Kaikesta huolimatta Sirius painaa huulensa Rashnan omille ja suutelee lujaa.
”Sirius… Minun täytyy kertoa sinulle jotakin.” Nyt jos ei koskaan. Lisankan sanat kaikuvat Rashnan tajunnassa. Tyttö ei haluaisi hänen tekevän näin. Mutta tässä hän on, laskevassa auringossa, eikä hän voi itselleen mitään.
Sirius kallistaa päätään, pitelee Rashnaa vyötäisiltä ja silittää toisella kädellä hänen kultaisia suortuviaan.
”Minä rakastan sinua, Sirius.”
Siriuksen käsi pysähtyy. Mies vetäytyy takaisin sisälle, Rashna jää auringon viimesäteisiin, pehmeän punaisiin. Kun hän kävelee makuukammariinsa, Sirius on jo lähtenyt. Mies ei jättänyt jälkeensä edes tuoksua. Rashna ei kykene hajoamaan. Keho ei tunne mitään, se on turtunut itkuun ja kipuun. Kaikki lipuu sormien välistä. Hän jää tuijottamaan iltatuulessa keinuvia verhoja hiljaisuuden kierrellessä huonetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti