Luku 37: Pettymys
Adrastea on juuri kertonut lähettäneensä kultin suunnitelmia uhanneen varjottoman pimeään, kun Aura nousee ylös. Adrastea ja Sirius vaihtavat katseita ja antavat sitten Auralle puheenvuoron.
”Olen pahoillani, teidän korkeutenne, mutta minulla on uudempaa tietoa”, Aura sanoo ajatellen Venniä, joka on nyt jossakin kenties jo hänen siskonsa verta käsissään. Aura selittää tilanteen ja Vennin havainnot.
”Miksi Venni ei ole täällä nyt kertomassa tätä itse?”
”Venni on tällä hetkellä tappamassa siskoani. Hän vain viimeistelee sen, minkä te aloititte, teidän korkeutenne.”
Kuningattaren silmissä välähtää. Aura ei tiedä, mitä on sanonut väärin, kun jokainen hänen ympärillään kääntyy katsomaan häntä. Ihmetystä ja inhoa. Aura etsii tukea muiden kasvoilta, mutta ilmeet pysyvät kovina ja järkyttyneinä.
”Te menitte sopimaan sellaisesta ilman kultin suostumusta?” Siriuksen ääni on pikimusta.
”M-mutta… Sitähän me täällä haluamme. Tappaa häiriötekijät.”
”Kyllä. Siten, että emme aseta koko kulttia vaaraan.”
Kylmä möykky putoaa Auran vatsanpohjalle. Hän ymmärtää virheensä oitis. Ja Venni on yhä poissa.
Hetken Aura on varma, että Sirius kävelisi hänen luokseen ja tappaisi hänet siihen paikkaan. Ehkä hän ansaitsisi sen. Mutta ei Sirius tekisi niin. Kultti ei hyödy sellaisesta. Kultti on pitkäjännitteinen ja järkevä, se ei tee hätiköityjä päätöksiä. Toisin kuin hän.
”Sinun onneksesi meidän joukkomme ovat tällä hetkellä Varimean alla jäljittämässä varjottomien uusimpia leiriytymispaikkoja. Jos meille käy tuuri, he ehtivät pysyttää Vennin ennen kuin mitään tapahtuu.”
Aura nielaisee. Eikö kultti luota siihen, että Venni osaa toimia piilossa? Samalla Aura muistaa, millainen Venni on vihaisena. Pitelemätön. Hurja. Venni osaa ajatella, mutta vain niin pitkälle kun hänen raivonsa astuu kehiin. Sen sumentamana Venni tekisi mitä vain. Aura nielaisee. Olen sotkenut kaiken, enkö olekin?
”Rikkomustanne tarkastellaan myöhemmin aiempien rikkeidenne yhteydessä”, Sirius ilmoittaa kuin he olisivat missä tahansa kansankokouksessa eivätkä syvällä maan alla pelkäämässä kuin hiiret. Syömässä hiekkaa. Auraa nykii. Koko tilanne on riistäytynyt käsistä. Tätä hän ei halunnut antautuessaan pimeälle. Enää Aura ei ole varma, mitä halusi. Kunpa hän olisi osannut tyytyä osaansa ja huolehtia perheestään, hyväksyä, ettei rakkaus koskaan satanut hänen harteilleen. Kunpa se olisi vain riittänyt.
Käytävältä kuuluu askelia. Aseet vedetään esiin, metalli kiiltää soihtujen valossa. Aura tunnistaa tulijan jo askelien tahdista. Vain yksi kävelee niin saumattomasti, että askeleet tuskin kuulee. Nämä pimeässä eläneet ihmiset erottavat minkä tahansa liikkeen. Kun Venni saapuu, aseita ei lasketa. Aura tuntee itkun puristavan kurkkuaan.
Siriuksen käsi pysyy ylhäällä. Mies tarkastelee tilannetta hetken, Aura erottaa epäilyn miehen kasvoilta. Sitten Sirius laskee kätensä ja kaikki muut aseensa. Venni seisoo heidän edessään tärisevänä ja pienenä. Aura haluaisi vain juosta tytön luo ja pidellä, mutta hänen jokaista liikettään vahditaan. Hän pitää itsensä kasassa.
”No?” Sirius kysyy. ”Onko varjoton tyttö vihdoin kuollut?”
Vennin alahuuli väpättää. Aura ei ole koskaan nähnyt rakastaan yhtä surkeana. Venni on hyvä pitämään kulisseja yllä. Miksi ne ovat murtuneet juuri nyt?
Venni pudistaa päätään. Siinä vastaus. Venni on epäonnistunut. Aura huomaa vapisevansa kauttaaltaan. Lisanka on elossa. Jokin katumuksen kaltainen läikähtää Auran sisällä. Ilman häntä heistä kukaan ei olisi tässä. Tämä on hänen vikansa. Kaikki tapahtuu vain, koska hän vihaa perhettään. Itsekkyys polttaa Auran sisinsä, hän tekee kaikkensa, jotta ei hajoa muiden katsellessa.
”Sinä lähdit omin päin tappamaan kultin vihollista neuvottelematta aiheesta meidän kanssamme”, Sirius lausuu niin pehmeästi, että Auraa pelottaa, ”etkä sinä edes saanut yhtä tyttöä hengiltä?”
Venni ei sano mitään. Tämän version Vennistä Aura tuntee hyvin. Selittelyt eivät auta. Venni vihaa selittelyjä. On parempi kuolla kuin näyttää säälittävältä.
”Kuvittelit omat kykysi niin ylivertaisiksi, että lähdit matkaan ajattelematta sen mahdollisia seurauksia. Se lasketaan rikkeeksi. Anna meille raportti siitä, mitä tarkalleen tapahtui. Näitkö muita kultisteja paikalla?”
Venni pudistaa jälleen päätään. Siriuksen silmät siristyvät. Aura ei edes uskalla katsoa Adrasteaa Siriuksen vierellä. Pitääkö kuningatarkin heitä nyt pelkkinä omapäisinä lapsina, joiden ottaminen varjoihin oli virhe? Aura pitää katseensa Vennissä. Tyttö kertoo, kuinka eristi Lisankan muista ja yritti iskeä tätä veitsellä. Auran ajatukset katkeavat siihen.
Lisanka ja veitsi. Tämä kaikki on minun syytäni. Aura ei kuuntele, kun Venni kertoo paikalle osuneesta Minervasta ja paostaan. Epäonnistumisestaan. Aura näkee vain punaista. Hän saattaa haistaa veren Lisankan keholla, kuulla, kuinka tämä hengähtää ja katsoo Venniin ymmärtämättä tytön tekoa. Aura tietää tehneensä virheen. Ei Lisanka ansaitse tätä. Lisankalla on aina ollut lempeät silmät. Ei ole siskon vika, että he syntyivät perheeseen vailla lämpöä. Aura ymmärtää sen nyt.
”Sinä tulit siis nähdyksi”, Sirius lausuu.
”Kyllä. Siran oikea käsi näki minut, joten on oletettavissa, että sana leviää.”
”Sinulla ei ole enää mitään asiaa heidän luokseen.”
Venni nyökkää.
”Tarvitsen sinun arviotasi, vaikka olet osoittautunut epäluotettavaksi jo useaan otteeseen. Olet yhä ainoa varjoton kultissamme. Joten, Venni, kerro meille, onko mahdollista, että varjontappajat yhdistävät sinut kulttiin vai voivatko he tulkita käytöksesi muuten?”
Venni on hetken hiljaa. Aura ajattelee kaikkia niitä kertoja, kun Venni on haukkunut Siran ja tämän pienen joukkion. Hyödyttömiä kaikki. Koko maailma on pettänyt hänet. Kaikesta siitä vihasta huolimatta Aura näkee Vennissä toisenlaisenkin puolen. Syvällä pinnan alla kytee lempeä tuli. He ovat lopulta vain rakkaudettomia lapsia, eivät mitään muuta. Aura tahtoisi huutaa sen keskellä luolaa, antaa sanojen kaikua sydämiin asti. Millä oikeudella aikuiset ihmiset päättävät heidän oikeuksistaan? Ei kultti muuta mitään. Mutta ei Aura sitä voi Vennille sanoa. Venni on laskenut varjoihin kaiken toivonsa huomisesta. Silloinkin, kun kultti on valmis sylkemään hänet suustaan.
”He todennäköisesti haluavat kuulla asiasta suoraan minulta”, Venni huokaa lopulta.
”Vaikka sinä olet juuri yrittänyt tappaa yhden heistä?”
”Sellaisia he ovat. Tunteellisia typeryksiä. Eivät todennäköisesti ole valmiita luovuttamaan suhteeni, elleivät kuule minulta itseltäni, että haluan tappaa heidät kaikki.”
”Entä aiotko sinä mennä kertomaan sen heille? Vai jätämmekö heidät arvailemaan?”
”Miksi kysyt sitä minulta? Minuthan piti tuomita. Olen rikkonut sääntöjä ja vaarantanut koko kultin. Kysytkö tosissasi minulta, mitä minä haluan tehdä?”
Tällaisena Aura rakastaa tyttöään. Venniä ei pelota uhmata ketään. Kenties tyttö on ollut valmis polttamaan liekkinsä loppuun jo niin monta vuotta, ettei hänellä ole enää mitään menetettävää. Auran koko ruumista kiristää. Kunpa hän voisi vain painua Venniä vasten ja viedä tämän kauas pois täältä, maailmaan, jossa olisivat vain he kaksi. Ei tällainen elämä tee heitä koskaan onnelliseksi.
”No, mitä sinä aiot?”
”Totella sinun määräyksiäsi, Sirius.”
”Niinkö todella? Olen saanut sellaisen kuvan, että sinä ja ystäväsi vähät välitätte minun määräyksistäni.”
Ensimmäistä kertaa Venni katsahtaa Auraan. Auraa polttaa entisestään. Vennin suu puristuu viivaksi, hän katsoo jälleen Siriusta. Odottaa tuomiotaan.
”Tästä ei tarvitse keskustella koko porukalla”, Sirius sanoo vilkuillen luolan ihmisiä. ”Nämä tytöt joutuvat jäähylle.”
Jäähylle. Kuin he olisivat lapsia.
”Emme ole erottamassa teitä riveistämme, mutta…” Tauko. Aura tietää, ettei kultista eroteta. Kaikki uhkakuvat eliminoidaan. Kultista ei voi lähteä lähtemättä samalla maailmasta. ”Suunnitelman seuraavat toteutusvaiheet eivät kuulu enää teille. Prinssiä ja palatsia koskevat linjaukset ja suunnitelmamme varjontappajien varalle ovat yhä voimassa, mutta te ette pääse osallistumaan tuleviin operaatioihin.”
”Entä veljen ikuinen pimeys? Sinä olet sanonut, että olemme lähempänä tavoitteitamme kuin koskaan.”
Sirius vie sormen suulleen.
”Ssh”, mies sanoo, ”kaikki ajallaan.”
”Kauanko aiot pitää meitä… jäähyllä?” Aura kuulee, kuinka sana polttaa Vennin suuta.
”Niin kauan, että opitte.”
Lisäkysymyksien esittäminen olisi turhaa. Anelu ei auta. Ei täällä. Kultistit näkevät kaikkialle, he tietäisivät kyllä, milloin Aura ja Venni olisivat valmiita palaamaan. Se ei lohduta Auraa. Hän ei kykene katsomaan Venniä, joka ei ymmärrä, että heidän pitäisi vain juosta, paeta ikuisiksi ajoiksi. Viis jumalista. Viis ihmisistä. Heillä on jotain paljon suurempaa.
Aura kävelee ihmisjoukon ohi Vennin luo, tarkkailee pettymystä tämän eleissä. Venni ei osoita ajattelevansa Auran läheisyydestä mitään. He kulkevat yhdessä pois, välttävät katsomasta kehenkään suoraan. Tästäkö heidän pitäisi olla kiitollisia – että he saivat jäädä eloon? Se on pieni saavutus.
Siriuksen ja Adrastean kohdalla Venni pysähtyy hetkeksi. Aura ei kestä katsella kipua tytön katseessa, kun tämä etsii kuningattaresta vastauksia, lohtua, mitä tahansa, mille ei tiedä nimeä.
”Teidän korkeutenne. Oletteko te pettynyt minuun?” Minuun, ei meihin. Auraa korventaa.
Adrastean kasvot ovat kivikovat.
”Myöhemmin, lapseni, myöhemmin.”
Venni kääntää päänsä kuin lyötynä. Kuningattaren lempeä suhtautuminen heihin on aina ravistellut Venniä kaikkein eniten.
Kaukana käytävällä paistaa valo. Reitti ylöspäin. Venni ei vilkaisekaan sinne.
”Venni… Eikö meidän pitäisi…” Aura aloittaa. Venni ei puhu hänelle. Tyttö on pelkkää kivistä suojaa. Sitä ei niin vain läpäistäisi. Aura itkisi, jos voisi. Hän itkisi sitä tyttöä, joka Vennissä kuolee tämän häpeän myötä. Sitä kuorta, joksi Venni sallii itsensä kovettua. Ja sitä, että Lisanka on nyt jossakin vuotamassa kuiviin.
Kaikki alkaa käydä kovin sekavaksi. Aura ei ole pitkään aikaan ollut varma, missä seisoo. Kultti levittää veljen pimeyttä kaikkialle, eikä kutojattarien silmä yllä jokaiseen onkaloon. On olemassa läpäisemätöntä pimeyttä. Haavoja, jotka eivät koskaan lähde. Sen Aura tietää varmaksi katsellessaan Vennin loittonevaa selkää edessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti