Luku 26: Aamunkajossa
Unet ovat teräviä ja viiltävät aamun rikki. Rashna herää kylmästä hiestä puristaen lakanaa allaan niin lujaa, että se voisi repeytyä. Varjon muoto erottuu seinältä, Rashna sulkee silmänsä vielä hetkeksi. Hän näkee varjonsa vielä silmät suljettuinakin. Se seuraa häntä kaikkialle.
Palvelijat raottavat verhoja, astelevat tuomaan aamiaisen sänkyyn ja sukimaan prinssin valmiiksi seuraavaan päivään. Rashna vetää peittoa tiukemmin ylleen, vaikka piiraat ja hedelmät tuoksuvat hyviltä. Todellisilta. Mutta varjo on jo kaikkialla. Sen sormet kurottavat kohti ruokaa eikä kukaan reagoi. Vain Rashna perääntyy, mutta varjo ei tee samoin, sen sormet ovat tiukasti ruoan ympärillä. Se leikkii hänellä. Pilkkaa hänen aikeitaan.
”Tuokaa Lisanka”, Rashna sopertaa.
”Tyttö lienee nukkumassa, teidän korkeutenne.”
”Herättäkää hänet. Tahdon hänet nyt.”
”Hyvä on, teidän korkeutenne.”
Varjo vetäytyy. Katoaa hetkeksi kokonaan. Tänään se kuolisi. Lisanka oli oikeassa. Rashnan koko keho värisee. Kouristelu alkaisi minä tahansa hetkenä. Rashna heijaa itseään, puristaa sormensa käsivarsien ympärille, jotta kipu ei hajoaisi koko kehoon. Siitä palvelijat löytävät hänet, kun he tuovat Lisankan paikalle.
Kauhu on selkeintä Lisankan kasvoilla. Hän näkee vain prinssin, joka on menettämässä kaiken. Palvelijat ovat tehtäväänsä koulutettuja, heidän kivikasvonsa eivät päästä mitään ulos. He jättävät Rashnan ja Lisankan kahden, vaikka kaikki huoneessa tietävät, että naimaikäisellä naisella ei olisi mitään asiaa miehen makuuhuoneeseen. Prinssin varsinkaan. Kipu Rashnassa puhuu eri kieltä. Sitä ei jumalten säännökset kiinnosta, se tulee lujana ja rajuna eikä kysy lupaa.
”Auta minua”, Rashna parahtaa. ”Anna anteeksi, että kohtelin sinua sillä tavalla…”
Lisankan ilme pysyy muuttumattomana.
”Minulta riisuttiin veitseni. Tietenkin.”
”Ei… Voi ei…”
”Mutta ehdin piilottaa tämän.” Lisanka kääntyy, nostaa pukunsa koristeellisia kankaita. Usean kerroksen alta hän vetää esille pienen piikin. Terävän ja mustan.
”Mistä sinä tuollaisen sait?”
”Olen varjoton, joten osaan varautua tilanteeseen kuin tilanteeseen. Vaikka en ole ulkona käynytkään, isäni opetti minulle jotain tästä maailmasta. Hän ei kertonut koskaan, mikä minussa oli vialla, mutta opetti minut varmistautumaan kaikkeen. Olisihan taloommekin saattanut saapua joku kyselemään.”
Rashnan ilme murtuu. Lisanka vain hymähtää kuin asiassa ei olisi mitään sen kummempaa.
”Oi, älkää näyttäkö tuolta, teidän korkeutenne”, Lisanka hengähtää, ”minä olen jo tottunut asemaani.”
Rashna painaa katseensa alas, uusiin lakanoihin. Niihin, joita hän ei ole varjonsa riepottelemana vielä repinyt kappaleiksi.
”Tulitte siis siihen tulokseen, että tarvitsette apuani.”
”Pelasta minut. En kestä tätä enää. Uneni ovat kuumeisia ja kehooni sattuu. Varjo tappaa minut. Tunnen sen.”
”Entä Sirius ja kuningatar?”
Rashna puree hammasta. Äiti on pelkkä hänen alitajunnassaan välähtelevä kuva. Hohtava ja kaunis, mutta ei kosketettavissa. Äiti olisi pitänyt päästää irti jo kauan sitten. Mutta Sirius. Kyyneleet valuvat kuumina poskille. Siriuksella on yhä väliä, tulee aina olemaan.
”Ei. Minä en voi enää antaa tämän jatkua. En ymmärrä, miksi huono kuntoni olisi este varjon tappamiselle. Miten se muka pahentaisi tilannetta?”
”Ei mitenkään. Teidän korkeutenne, kaikella kunnioituksella, mutta olen tuhonnut paljon teitä kammottavammassa kunnossa olevan ihmisen varjon. Minä voin auttaa teitä.”
”Hyvä. Tehdään se. Tule tänne. Minä en jaksa liikkua.”
Todistaakseen sanansa Rashna nostaa kätensä ylös. Se vapisee heräilevässä aamussa. Lisanka sulkee silmänsä, liikkuvista luomista Rashna erottaa tytön rukoilevan. Tämä katsoo jokaista sisarta erikseen luomientakaisessa pimeydessä. Niin tehdään vain, jos pelko on äärimmäistä eikä selviytyminen onnistu ilman kutojattarien tukea. Rashnaa huimaa. Hän vie käden otsalleen. Kuuma ja hikinen.
Lisanka istuutuu varoen Rashnan vierelle. Epäröinti tytön eleissä on raastavaa katsottavaa. Uskonto sitoo Lisankaa edelleen. Tällaiseksiko kaikki todella tahtovat päätyä? Kahlituiksi eläimiksi, jotka toteuttavat säännöksiä silmät sidottuina, kykenemättä katsomaan omilla silmillään. Rashna ei uskalla sanoa sitä ääneen. Ei nyt, kun on kertonut Lisankalle, mitä ajattelee kultista ja varjoveljestä.
Varjo on kutistunut. Se tietää tulleensa uhatuksi. Veljen läsnäolo värisee ilmassa. Rashna tietää, että varjojen jumala katsoo häntä kaikkeudestaan. Hän sulkee silmänsä ja katsoo pimeyttä takaisin.
”Nyt”, Rashna kuiskaa Lisankalle. Tyttö painaa piikin suoraan patjaan. Taas palvelijoille uusittavaa. Kylläpä minä olen kova tuottamaan palatsille pettymyksiä. Ajatukset mustuvat. Irtoilevat Rashnasta. Hetkeen ei ole mitään muuta kuin sakea pimeys. Ei edes kipua, se unohtuu taustalle, kun pimeys nielee kaiken, vetää hänet varjoihin. Rashna ei erota Lisankaa, ei pehmeän oranssina nousevaa aurinkoa. Mikään ei tuoksu, linnut eivät enää laula. Pimeä ojentaa Rashnalle kättään. Ei. Rashna rimpuilee, sen hän tuntee, vaikka ei erotakaan rajojaan pimeässä.
Pimeässä hän ei ole yksin. Jokin suuri lepää hänen ympärillään. Kietoo hänet kauttaaltaan otteeseensa, pehmeään ja hellään. Sellaiseen, jota hän on aina kaivannut. On kuin pimeys itsessään hengittäisi. Sitä ei voi inhimillistää. Se ei ole ihminen. Se on suurempi kuin laakea taivas ja koko Laetan halkaiseva aavikko. Se on kaikki, mitä on.
Ja sen luota Rashna repäisee itsensä.
”Ei!”
Minua sinä et saa. Pimeä jää odottamaan. Se kiristää otettaan. Hetken hellänä pysynyt kosketus on nyt kaikkialla, puristaa Rashnaa joka suunnasta. Mutta Rashna ei anna itseään, hän irtautuu, ponnistaa korkeammalle, kohti valoa, kohti lämpöä, mitä tahansa todellista. Joku tarttuu häntä kädestä. Rashnan koko tajunta kiinnittyy kosketukseen. Pelasta minut. Tee minut todeksi jälleen.
Rashnan silmät rävähtävät auki. Huone piirtyy yksityiskohta kerrallaan hänen eteensä. Sohva ja kirkkaat verhot. Lempeitä sävyjä. Ja tyttö, joka istuu huivi päässään hänen sängyllään. Lisanka pitää yhä mustaa piikkiä kädessään. Ilmassa leijuu mustia koukeroita. Ne kiertelevät heitä. Lisankan käsi puristaa Rashnan omaa niin lujaa, että rystyset loistavat.
Koukerot kiertelevät ilmassa, painostava läsnäolo ei ole lähtenyt. Rashnan sydän hakkaa niin, että keho tuntuu hajoavan. Rashnan varjo alkaa nykiä. Kaikki musta palaa sen pinnalle, Rashna ärähtää kivusta. Lisanka puristaa häntä tiukemmin. Sitten kaikki on ohi. Läsnäolo on poissa kuin joku olisi kiskonut sen irti. Rashna tuijottaa varjoaan. Se on yhä kontrolloitu. Hänen kamppailunsa on käyty, ja hän hävisi.
”Kuinka… kuinka se on yhä…”
”Antakaa minulle anteeksi, teidän korkeutenne. En pysty… se on liian vahva. Se pitää teistä lujaa kiinni.”
Rashna tuijottaa Lisankaa tämän kullanruskeisiin silmiin. Ne ovat suuret ja ymmärtämättömät. Aivan kuten koko maailmakin. Rashna painuu Lisankaa vasten, vetää tytön niin tiukkaan halaukseen, että se miltei sattuu. Lisankan pää painuu Rashnan olkaa vasten. Rashna erottaa hienoisen tärinän.
Ja silloin Rashna tietää, että tästä tytöstä hän tahtoo pitää kiinni aina. Vuodet saisivat juosta eteenpäin, mutta Lisankan Rashna halusi lähelleen, jakamaan elämää hänen ystävänään. Kukaan sellainen, joka on koskaan ollut näin lähellä hänen sieluaan, ei saisi juosta kauas, kadota aavikon tuuliin. Rashna puristaa Lisankaa lujemmin itseään vastaan kuin tyttö olisi karkaamassa hänen otteestaan.
”Kiitos, kun yritit. Teit parhaasi. Ei hätää…”
Lisanka päästää irti. Viipyilevästä otteesta Rashna päättelee tytön irrottavan vastentahtoisesti.
”Minä tiedän, mikä voisi auttaa. Minä etsin muut varjottomat.”
”Kuten sen pojan, joka kävi tapaamassa sinua salaa?”
Lisanka nyökkää.
”En tunne vielä omia voimiani. En tiedä, miten minun kuuluisi toimia. Mutta heidän joukoissaan on varmasti niitä, jotka osaavat minua paremmin. Kenties joku osaa kertoa, mikä teidän varjossanne pitää niin voimakkaasti kiinni teistä.”
Rashna nyökkäilee. Parempiakaan vaihtoehtoja ei ole. Hän nousee varoen sängyltä, miltei horjahtaa. Rashna sitoo pehmeänsinisen yöasunsa tiukemmin ympärilleen ja astelee varovaisin askelin parvekkeelle. Aamu on jo pitkällä. Ensisäteet eivät lämmitä ihoa. On taas kylmä. Silti hiki helmeilee otsalla.
Lisanka seisoo vain pienen matkan päässä Rashnasta ja nojaa kaiteeseen. Täältä näkee kauas kaupunkiin. Koko hatara kudelma piirtyy heidän eteensä.
”Lisanka”, Rashna kuiskaa, ”saisinko nähdä sinun hiuksesi? Ovatko ne todella verenpunaiset?”
Lisanka säpsähtää. Rashna tietää kysymyksensä painon tytölle, jonka hiukset merkitsevät kuolemantuomiota. Niitä on tuskin nähnyt kukaan muu kuin tämän perhe. Silti Lisanka vetäisee huivinsa pois yhdellä nopealla kiskaisulla. Punaiset laineet vapautuvat, aavikolta puhaltava lempeä tuuli keinuttaa niitä.
Lisanka katsoo Rashnaa suoraan silmiin. Rashna näkee tytön vihdoin kokonaisena. Verenpuna tytön tummaa ihoa vasten. Tällainen Lisankan kuuluukin olla. Oma itsensä. Hiukset ovat pitkät, ne valuvat selkään kuin veri.
”Olet kaunis”, Rashna sanoo hymyillen.
Lisanka kääntää katseensa pois. Kainous tytön eleissä hymyilyttää Rashnaa entisestään.
”Tarkoitan sitä.”
”Kiitän, teidän korkeutenne. En ole koskaan ennen näyttänyt hiuksiani kenellekään.”
”Ne sopivat sinulle.”
”Niiden piilotteleminen on aina ollut suuri taakka.”
”Uskon sen. Me molemmat tiedämme, miltä tuntuu kantaa jotakin aivan yksin.”
Lisanka nyökkää. Tytön katse on jossakin muualla, nousevan auringon takana.
Yksinäisyys puristaa Rashnan rintaa miltei lujemmin kuin varjo. Lisankan avoimuus koskettaa prinssiä syvältä. Tytön ei ole mikään pakko antaa hänen nähdä hiuksiaan, mutta siinä hän nyt on, paljaana itsenään. Mitä pitempään Rashna Lisankaa katsoo, sitä enemmän yksinäisyys riepottelee hänen ruumistaan. Täällä ei ole aiemmin ollut ketään, jonka sielua koskettaa. On ollut vain Sirius. Se saa Rashnan sulkemaan silmänsä hetkeksi kaikelta.
”Lisanka… Tiedätkö mitä? Tämä paikka… Täällä minä suutelin häntä ensimmäistä kertaa.”
Rashna kuulee, kuinka Lisanka naurahtaa.
”Teidän korkeutenne, enkö minä sanonut, että teidän kannattaa unohtaa se mies?”
”Olen aina ollut niin tavattoman yksin…”
”Se ei tarkoita sitä, että kannattaisi tyytyä rakkaudettomaan suhteeseen.”
”Emme me… ole suhteessa. Emme sillä tavalla. Meillä on vain yhteinen salaisuus. Sirius saisi potkut, jos hovi saisi tietää, mitä hän tekee kanssani.”
”Miksi te sitten… teette niin?” Lisanka ei tunnu löytävän sanoja. Hetken Rashna miettii, onko Lisanka koskaan ollut rakastunut. Mutta kuinka tyttö olisi voinut? Hänhän ei ole koskaan nähnyt perheensä ulkopuolisia ihmisiä.
”Joskus minusta tuntuu, että olen syntynyt rakkauteni kanssa. Sirius on ollut aina olemassa minulle. En tiedä, kuinka voisin koskaan rakastaa ketään muuta.”
”Ette vastannut kysymykseeni, teidän korkeutenne.”
Rashna naurahtaa. Tämän vuoksi hän pitää Lisankasta. Tytön sanat eivät piikitä, mutta ne eivät päästä häntä helpolla. Hovia ei ole koskaan kiinnostanut. Kukaan ei sano hänelle vastaan. Ennenkuulumaton lämpö risteilee Rashnan kehossa, kun hän ymmärtää, että juuri tätä hän on aina halunnutkin. Jonkun, joka haastaa häntä, koska välittää hänestä.
”Minusta tuntuu, että en vain kykene päästämään irti. Kyllä Sirius välittää minusta. Omalla tavallaan. Hän ei kenties rakasta minua kuten minä häntä, mutta kun hän varastaa minulta suudelman silloin, kun kukaan ei katso, tiedän, etten koskaan halua sysätä häntä pois. Se mies on minun kaikkeni.”
”Teidän korkeutenne, te tiedätte itsekin, että välitätte miehestä vain, koska teillä ei ole koskaan ollut turvaa.”
Rashna haukkoo henkeään. Hän ei voi sanoa vastaan. Se on pahinta.
”Mutta kyllä Sirius välittää minusta! Hän on huomaavainen, hyvin huomaavainen… Hän antoi minulle tämän korunkin.” Rashna vie kätensä raskaalle, moniosaiselle korulle kaulallaan.
”Siksi te ette siis pidä perinteistä kutojattarien silmää esittävää korua.” Lisanka hymähtää. ”Olenkin miettinyt sitä.”
”Tämä on minun pieni kapinani”, Rashna virnistää.
Lisanka sipaisee hiuksiaan. Aamuaurinko piirtää kultaisia raitoja niiden tummanpunaisille laineille. Rashnaa hymyilyttää, vaikka kehoon sattuu edelleen.
”Minä edustan mieluummin rakastamaani miestä kuin uskontoa, joka on ollut minulle enemmän vankila kuin mitään muuta”, Rashna huokaa. ”Mutta en minä kutojattaria tahdo parjata. Minä en ole lakannut olemasta harras. En vain siedä sitä, millaiseksi El Varinin suku on sisaruskon muovannut.”
Rashna vie sormensa toiselle korvakorulleen. Tuttu silmäsymboli kulkee silti hänen mukanaan. Lisanka nyökkäilee ja ryhtyy pukemaan huivia takaisin päähänsä. Ilme hänen kasvoillaan kertoo Rashnalle, että Siriuksesta ei olisi enää tarpeen puhua.
Kun Lisanka kietoo huivin takaisin suojakseen, tytön kasvoilla välähtää. Hän kääntyy kohti Rashnaa. Hetken Rashna on varma, ettei hänen kehonsa kestäisi enää. Lisanka on enemmän kuin hän on koskaan osannut ystävältä pyytää. Pelkkä tytön katsominen saa hänen koko ruumiinsa vapisemaan. Lisankan kultasilmät synnyttävät kaikessa lempeydessään valoa Rashnan varjon kiduttamaan sydämeen.
”Minä aivan unohdin! Minun piti kysyä teiltä eräästä asiasta. Olen pahoillani, että se ei liity mitenkään teidän tilanteeseenne.”
Rashna pudistaa päätään.
”On vain ihanaa ajatella jotakin muuta kuin sitä, että varjoni vie minulta hengen. Kysy pois.”
”Mitä Varimean vanhalle temppelille tapahtui?”
Vanhalle temppelille? Rashna kuristaa kulmiaan. Hän ei ole kuullut puhuttavan vanhasta temppelistä aikoihin. Uusi valmistui hänen ollessan lapsi. Hänen äitinsä on kertonut tarinan monta kertaa. Jumalattarien pyhän paikan tuhoutuminen oli kansalle kova isku, mutta se on jo ehtinyt unohtua. Adrastea piti pintansa ja pysyi kansansa kanssa.
”Vanha temppeli… Se tuhottiin. Tahallaan.”
Lisanka hätkähtää.
”Temppeli räjäytettiin. Äitini löysi tekijän ja hänet teloitettiin. Kansa oli raivoissaan ja surullinen. Minä en ollut silloin vielä syntynyt. Temppelin tuhoutuminen oli kamottava tappio koko Laetalle. Se oli ensimmäinen kutojattarille koskaan pyhitetty rakennus. Satoja vuosia vanha. Mutta uusi kohosi sen tilalle. Enää sitä ei juuri ajattele. Miksi sinä temppeliä mietit?”
”Se poika, joka tuli tapaamaan minua, käski minun kysyä siitä. Mutta en ymmärrä. Ei se tunnu liittyvän mihinkään. Kuka temppelin tuhoaja oli?”
”Joku mies hovista. Koko hovi tutkittiin ja räävittiin sen jälkeen. Se ei ollut helppoa kenellekään. Mutta miksi se poika haluasi sinun tietävän siitä? Miten se liittyy varjottomiin?”
”Se minun pitänee selvittää itse.” Lisanka huokaisee. ”Hän ei ehtinyt kertoa tarinaa loppuun. Minusta tuntuu, että hän halusi varoittaa minua.”
Rashna menee lähemmäs Lisankaa. Huivi peittää tytön todelliset piirteet, sen, miten kaunis hän on ilman piiloaan. Rashna nojaa kaiteeseen, Lisanka tekee samoin.
”No, nyt olen ainakin kysynyt. Kiitos, teidän korkeutenne.”
”On niin paljon sellaista, johon emme kerralla löydä vastauksia. Se saa minut tuntemaan itseni kovin pieneksi.”
”Mutta sellaisiahan me olemmekin. Kovin pieniä”, Lisanka sanoo katse laakeassa taivaassa, joka kaartuu pehmeän persikansävyisenä heidän ylleen. ”On meidän tehtävämme olla murtumatta kaiken suuren alle.”
”Olet oikeassa. Lisanka…” Rashna sipaisee varoen tytön kättä. ”Kiitos, kun olet siinä. Arvostan kaikkea, mitä olet tehnyt eteeni.”
”On ihanaa kuulla jonkun sanovan niin. Kiitos, Rashna.”
Oman nimen kuuleminen tytön suusta saa valon läikkymään Rashnan rinnassa. Hän jää siihen, Lisankan vierelle, eikä liikkuisi ennen kuin joku tulisi hakemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti