Luku 35: Epätietoinen
Vanha nainen ojentaa Lisankalle pientä lihansiivua ja hedelmää. Vilpitön hymy leviää naisen kasvoille, kun Lisanka ottaa ne riemuiten vastaan.
”Säästin nämä sinulle eiliseltä. Ajattelin, että tarvitset jotakin näin aamustakin.”
”Miten kilttiä, kiitos. Arvostan tätä.”
Lisanka puraisee puolikkaan hedelmästä. Sen makea mehu saa hänet ajattelemaan palatsissa yksin istuvaa Rashnaa, joka varmasti mielellään jakaisi hedelmän puolikkaan hänen kanssaan. Prinssi rakastaa makeita asioita. Lisankan koko kehoa kipristelee, kun hän ajattelee, mitä kaikkea Rashna on voinut jo ehtiä kokea hänen lähtönsä jälkeen.
”Onko kaikki hyvin? Ei kai Sira ole sinulle liian ankara?”
”Sirako? Oi, ei, kaikki on hänen osaltaan hienosti. Hän on ystävällinen minulle.” Sanat eivät putoa suusta niin vaivattomasti kuin niiden tulisi. Sira on suuri onkalo Lisankan rinnassa. Hän ei vielä tiedä, miten sinne pitäisi katsoa.
”Kertoiko hän sinulle synnystäsi?”
”Kertoi.”
Nainen hymyilee niin, että uurteet kasvoilla syvenevät.
”Se oli meille kaikille ihmeellistä aikaa.” Nainen pudistelee harmaata päätään. ”Kuulehan, tyttöseni, en toivoisi sinun ajattelevan, että Sira hankki sinut vain todistaakseen, että varjottomat voivat saada varjottomia lapsia. Sira olisi tullut hakemaan sinut, jos… Jos ajat eivät olisi olleet sellaisia kuin ne olivat.”
”Siitä hän ei vielä sanonut minulle mitään.”
Ei Lisanka tiedä mitään ajasta, jolloin hän on kasvanut aikuiseksi. Hänellä on aina ollut rakas perhe, paljon ääntä ja vähän tilaa. Huivi päänsä suojana. Täällä ollessaan Lisanka joutuu tarkistelemaan jatkuvasti, onko huivi hänen päässään, ennen kuin hän muistaa. Sitä hänen elämänsä on tähän saakka ollut. Tarkistelua. Piiloutumista.
”Kyllä hän ehtii vielä. Kerrohan, lapsonen, miltä ulkomaailmassa näyttää.”
Lisanka hätkähtää kysymystä. Vanhuksen ei ole täytynyt nähdä aurinkoa aikoihin, niin tiiviisti hän tuijottaa Lisankaa pienillä, miltei poimujen taa kätkeytyvillä silmillään.
”Kirkkaalta”, Lisanka sanoo hiljaa. Hän tuskin tietää itsekään, miksi ihmiset pukeutuvat miten pukeutuvat ja nauravat vain tietynlaisille sananlaskuille. Lisanka kertoo ihmettelystään, siitä, kuinka kaikkea tuntuu olevan maailmalla niin paljon. Ardellen torit ja Varimean vilske. Kaikkialla kuvia ja patsaita kutojattarista silmät peitettynä, kädet haavoilla. Suuri silmäsymboli joka nurkan takana muistuttamassa, että vaikka kansa ei näe kutojattarien silmiä, he näkevät luomansa maailman.
Kun Lisanka ehtii palatsiin asti puheissaan, vanha nainen huokaa raskaasti. Lisanka kumartuu hänen puoleensa.
”Oletko kunnossa?”
”Siitä on vain kovin kauan, kun olen viimeksi nähnyt maailman.”
Lisanka tietää, ettei siinä ole kaikki.
”Haluatko kuulla palatsista?”
Kyynelnoro valuu naisen ryppyiselle poskelle. Hän nyökkää.
”Hei, punapää, mitä sinä täällä itketät Elriniä?” Minervan kuuluva ääni katkaisee hetken kahtia. Lisanka kääntyy katsomaan miestä, joka saapuu paikalle leveästi virnistäen. Samassa Lisanka ymmärtää, ettei ole kuullut vanhuksen nimeä aikaisemmin.
”Minä pyysin häntä kertomaan ulkomaailmasta”, Elrin sanoo. ”Aina sinä nuori mies väännät asioita…”
”Noh, kunhan kiusaan punapäätä.” Minerva pörröttää Lisankan vapaata tukkaa ja istuu hänen vierelleen kivelle. Minerva on ryhtynyt niin rennoksi hänen seurassaan.
”Älä kiusaa, hän on hyvä tyttö.”
”Juuri siksi, Elrin, juuri siksi.”
”Ettet vain mielisi hänestä vaimoa”, vanhus sanoo kasvot täydellisen neutraaleina.
Minerva kuulostaa siltä, että tukehtuisi. Lisankaa alkaa naurattaa. Vanha nainen vinkkaa Lisankalle silmää. Näyttäisi siltä, että jopa maan alla naiset pitävät yhtä. Lisanka tirskuu samalla, kun Minerva tuntuu yskivän itseään ulos.
”Mitä sinä nyt tuollaista… Ihan viattomasti minä tässä vain…” Minerva sopertaa.
”Kunhan kiusaan”, Elrin iskee takaisin. Ilme vanhuksen kasvoilla on voitonriemuinen. Lisanka ei voi lakata tuijotamasta häntä. Jos hän saa elää näin vanhaksi, juuri tällainen hän haluaa olla. Lämmin ja lempeä, mutta aina sanavalmis.
”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” Siran ääni keskeyttää tilanteen. Mies jää seisomaan muutaman metrin päähän muista.
”Ei hätää, poikakulta, Minerva tässä vain mielii tyttäresi kättä. Pojulla on sellaiset kosiorituaalit käynnissä, ettei vertaista olla nähty.”
”Mitä, niinkö? Sitäkö sinä Minerva halusitkin?” Sira on mukana juonessa.
Tavallisesti Lisankan poskia kuumottaisi tällaisena hetkenä. Hän ymmärtää kuitenkin oman sivullisuutensa. Minervaahan tässä piikitellään. Mies, joka on aina virnuilemassa ja laskemassa leikkiä, on kerrankin itse sen kohteena. Minervan reaktio on niin vahva, että Lisanka tuntee sittenkin hienoisen punan leviävän kasvoilleen. Ei kai Minerva sentään häntä kohtele sen erityisemmin kuin ketään muutakaan? Yhtäkkiä miehen katseleminen ei tunnu enää samalta. Lisanka kääntää katseensa pois.
”Älkää viitsikö”, Minerva sopertaa, ”minähän vain…”
”Hänhän on aivan punainen. Voi poikarukka, olisit vähän kiltimpi tytölle, niin ehkä hänkin lämpenisi sinulle.” Elrin suo Lisankalle myötätuntoisen katseen. Lisanka pudistaa päätään.
”Hän on”, Lisanka sanoo kovempaa kuin ajatteli. ”Hän on erittäin kiltti minulle.”
Kaikki ovat hetken aivan hiljaa, jopa Minerva. Mies katsoo Lisankaa kuin hän olisi sanonut jotakin vaarallista.
Sira istuutuu Elrinin vierelle. Hiljaisuus leijuu yhä kiusallisena ilmassa.
”No niin, vitsailu sikseen. Minerva, miltä käytävillä näytti tänä aamuna? Tarvitseeko meidän vielä ryhtyä tekemään lähtöä?”
Minerva pudistaa päätään.
”Ei aivan vielä. Hyvin rauhallista, ei merkkejä kultin siirtymisestä.”
”Hyvä. Ehdin kertoa tyttärelleni vielä paljon.”
Lisanka kohottaa kulmiaan.
”Jos tyttäreni vain tahtoo vielä kuunnella.”
Lisanka on hetken hiljaa. Aamu on ollut kirjava, täynnä monenlaisia tunteita. Lisanka tietää, ettei Sira syyllistäisi häntä mistään, vaikka hän kieltäytyisi nyt. Silti Siran tapa kutsua häntä tyttärekseen tuntuu poltteena hänen ihollaan. Lisanka ei ehdi avata suutaan, sillä korkealta käytävältä saapuu kaljupäinen, sirorakenteinen tyttö, joka kävelee suoraan heidän luokseen.
Sira nousee oitis ylös. Ihmetys miehen kasvoilla on päivänselvä. Sira kietoo kätensä tytön ympärille, pitelee tätä kuin omaa tytärtään. Lisanka tuijottaa vuoroin Minervaa, vuoroin Elriniä, mutta kumpikaan ei tartu hänen katseeseensa.
”Venni, sinua on kaivattu”, Sira sanoo äänessään riemua, jollaista Lisanka ei ole vielä miehen äänessä kuullut. ”Olethan kunnossa?”
Pieni ja tumma tyttö on siis yksi varjottomista. Tytön pistävistä silmistä näkee, että tämä ei ole vahingossa menettänyt hiuksiaan. Lisanka arvostaa tytön rohkeutta. Hiuksettomuutta saatetaan kummastella, mutta ainakaan siitä ei saa suoraa kuolemantuomiota.
”Venni, tämä tässä on Lisanka”, Sira nyökkää Lisankaan päin, ”minun tyttäreni.”
Sira puhuu sellaisella ylpeydellä, että Lisankan ihoa kihelmöi. Tähän asti kaikki ovat kohdelleet häntä kuin kuninkaallista. Hän kuvittelee hetken olevansa kansan keskellä kulkeva Rashna, jonka kultaista tukkaa ja sileää ihoa kaikki tahtovat koskettaa. Jonka jalanjäljissä jumalat tanssivat. Lisanka pudistelee ajatuksen harteiltaan. Venni ei katso häntä samalla sokealla ihailulla kuin kaikki muut täällä. Venni siristää silmiään ja nyökkää rennosti.
”Hän on siis vihdoin löytynyt”, Venni tokaisee ja kävelee kauemmas. ”Minulla on nälkä. Onko mitään ruokaa vielä tarjolla?”
Kaikki ovat hetken hiljaa. Lisanka toivoo, että tilanne kuluisi puhki. Ei hän tarvitse lyhyen tytön ihmettelyä ja ihailua osakseen. Hän tahtoisi vain, etteivät muut odottaisi tytöltä sitä.
Joku luolan takaa ohjaa Vennin seinustalle. Tyttö ei enää vilkaisekaan Lisankaan päin. Lisanka antaisi asian olla, mutta Siran silmissä on surua. Mies ei näytä itseltään sellainen ilme kasvoillaan.
”Venni on aina ollut minulle kuin oma tytär”, Sira sanoo niin hiljaa, ettei tyttö kuule. Hetkessä Lisanka miettii, onko Venni ollut hänen isälleen hänen korvikkeensa. Koko ruumis tuntuu vieraalta, raajoja pistelee.
”Hänen oma perheensä hylkäsi hänet, kun hän oli lapsi. He vain yllättäen päättivät, että varjottoman lapsen kasvattaminen on liian vaarallista.”
”Monella varjontappajalla on samanlainen tausta”, Minerva sanoo. ”Siksi ne meistä, joilla ei ole muuta kuin toisemme, olemme jokseenkin nivoutunut ryhmä.”
”Onko teitä vielä lisää, vai ovatko kaikki tässä?”
Minerva hymähtää.
”Varjontappajien ydinjoukko on lähestulkoon kasassa. Nyt, kun Venni tuli, vain muutama puuttuu. Me emme koskaan tiedä eron hetkellä, näemmekö toisiamme enää koskaan uudelleen. Emme voi tehdä leiriä, koska jos kultti löytää meidät, emme selviä helpolla.”
Lisanka nielaisee. Vasta Minervan puhuessa hän ymmärtää, ettei tiedä miehen taustasta mitään. Näiden ihmisten on täytynyt nivoutua toisiinsa niin tiukasti, että Lisanka tuntee olonsa vähintäänkin tunkeilijaksi. Minerva tuntuu huomaavan Lisankan alavireen, sillä hän taputtaa Lisankaa olalle ja virnistää. Minerva se jaksaa hymyillä joka tilanteessa. Lisanka voi vain kuvitella, millaisia menetyksiä hymyn taakse mahtuu.
”Älä suotta pelkää, punapää, me otamme sinut hyvin joukkoon. Me olemme odottaneet sinua.”
”En vieläkään aivan ymmärrä, miksi olisin niin erityinen. Olisihan kuka tahansa teistä voinut hankkia lapsen. Vaikka ymmärränhän minä, että olen ensimmäinen… todiste.”
Minerva huokaa syvään. Lisanka huomaa, että Elrin ja Sira ovat katsoneet toisiaan jo pitkään. Minerva päättää rikkoa hiljaisuuden. Lisanka ei ymmärrä, mitä sellaista muut näkevät, mitä hän ei. Ulkopuolisuus on kirjoitettu hänen lihaansa.
”Ikävää pilata tämä sinulta, mutta kuinka monta vanhaa ihmistä sinä näet täällä?”
Lisanka vilkuilee ympärilleen. Osa vastaa hänen katseeseensa. Hän tuntee olonsa lapseksi, joka opettelee kävelemään. Ainoa harmaapäinen on Elrin. Kaikki muut ovat Siraa nuorempia, korkeintaan kolmekymppisiä.
”Niin”, Minerva huokaa. ”Kaikki Siran ikäiset ovat kuolleet. Tämä maailma ei kohtele meitä erityisen lempeästi.”
Lisanka vie kädet suulleen.
”Joten se, että sinä olet elossa, on ihme. Siksi sinun piti kasvaa muualla.”
”Meidän elämämme ei ole elämää ollenkaan”, kuuluu katkera ääni kauempaa. Venni nojaa luolan seinämään kädet ristissä. ”On suoranainen ihme, että olemme saaneet olla täällä jo näin pitkään. Älä totu tällaiseen tahtiin, uusi tyttö, tällaista tämä ei tule olemaan. Tasainen elämäsi on ohitse, voit sanoa turvalle hyvästit.”
Lisankan suonissa kiehuu. Hän muistaa yhä, miltä tuntui vetää vettä keuhkoihinsa ja rukoilla kutojattaria avuksi. Keho ei ole unohtanut, kuinka pimeys piiritti sen kaikkialta, ahtoi sen nurkkaan.
”Olen minäkin pakoillut”, Lisanka sanoo.
”Niinkö? Oikein palatsissa asti.”
”Kuinka sinä, Venni, tiedät siitä?” Sira kysyy hätkähtäen. ”Sinua ei ole näkynyt. Oletko tavannut muita meikäläisiä?”
”Kerran. Mutta en minä tarvitse meikäläisiä saadakseni asioita tietooni. Olen ollut siellä ja täällä. Olen nähnyt kaikenlaista.”
”Jassoo, vai sillä tavalla. Muistathan olla varovainen? Jos jäät kiinni, siinä on pelissä muutakin kuin oma henkesi.”
Siran sanat iskeytyvät vasten Lisankan kasvoja. Minerva ja Elrin huomaavat sen. Isä olisi yhtä hyvin voinut lyödä häntä. Lisanka ymmärtää realiteetit, mutta ei suostu hyväksymään, että jopa päähänpotkitut näkevät kaiken pelkästään strategisena. Siran sanojen kylmä rationaalisuus lyö Lisankan maahan. Ei täällä. Ei enää. He ovat ihmisiä. Tärkeä osa kaikkeuden kudelmaa.
Minervan käsi sipaisee Lisankan omaa. Miksi mies on hänelle niin ystävällinen? Puheet vaimosta huvittavat Lisankaa, mutta mitä pitempään hän sitä ajattelee, sen tulisemmin häntä polttaa. Minervahan on vasta tavannut hänet. Ei Siran oikealla kädellä ole aikaa ajatella ylimääräisiä ajatuksia. Mutta sinulla nähtävästi on?
”Toivottavasti pidät tyttärellesi vastaavaa kuria kuin minulle”, Venni sanoo sitoen lisää pieniä aseita vyölleen. ”Kuvittelisin, että hänen seikkailunsa palatsissa on hivenen toisen skaalan juttu kuin minun satunnainen haahuiluni.”
”Venni!” Sira jyrähtää.
Lisanka on jo lakannut kuuntelemasta. Hän hylkää Minervan käden ja nousee ylös.
”Lisanka! Minne sinä menet?”
Lisanka ei tiedä. Hän ei kestä kuulla enempää. Hän tietää olevansa ulkopuolinen. Sira ei osaa ajatella häntä tyttärenään, hän on miehelle vain kallisarvoinen koe, jokin, jolla todistaa itselleen olevansa oikeassa. Pitävänsä vielä langat omissa käsissään. Kaikessa on aina kyse kontrollista. Lisanka huomaa kaipaavansa Rashnaa, pojan kiukunpuuskia ja suuria, syaaninsinisiä silmiä, jotka eivät nähneet ainoankaan naamion taakse. Prinssi ei sentään yritä olla mitään muuta kuin oma, naiivi itsensä. Lisanka huokaa syvään ja repäisee vaatteensa luolan seinältä.
”Lisanka!”
”Mene hänen peräänsä. Sinun virheesi, poikakulta.” Elrinin ääni.
”Minähän vain…”
”Mene nyt vaan.”
Miehen askeleet seuraavat Lisankaa käytävään. Lisanka ei vaivaudu kääntymään. Hän tietää käyttäytyvänsä kuten Rashna, joka ei osaa reagoida aikuisen tavalla. Kenties hänkin ansaitsee joskus olla lapsi. Hän ei juuri ehtinyt nuorempana. Oli aina joku muu, josta huolehtia. Tiukat säännöt. Onhan sinulla huivi varmasti tiukasti päässäsi, Lisanka? Koko ruumista polttaa. Lisanka tahtoo vain pois täältä.
Sira tarttuu Lisankaa olkapäästä, Lisanka kiskaisee itsensä irti ja miltei kompastuu.
”Älä koske minuun!”
”Mikä hätänä?” Siran silmät suurenevat. Hätä niiden pohjalla on aito. ”En tahdo loukata sinua. Jos tahdot olla yksin, suomme sen sinulle. Mutta älä lähde harhailemaan. Emme halua menettää sinua nyt, kun olet viimein täällä.”
”Tulin tänne etsimään totuutta itsestäni. Nyt olen sotkenut itseni kutojattaret yksin tietävät mihin kaikkeen. Ja prinssi riutuu joka päivä. Olen jättänyt hänet ihan yksin.”
”Sinnekö sinä tahdot? Prinssin luo?”
”Tahdon vain auttaa häntä. Hän on ollut minulle hirveän hyvä. Omatuntoni ei kestä jättää häntä kuolemaan.”
”Kuulehan, sinä et tiedä vielä juurikaan siitä, kuinka kaikki tämä toimii.”
”Enkä voikaan tietää! En ole ollut täällä erityisen kauaa!”
Lisanka painuu aivan kiinni luolan seinämään. Hän hengittää raskaasti ja vie kädet kehonsa suojaksi kuin Sira olisi käymässä häneen käsiksi. Mies pysyy kunnioittavalla etäisyydellä tyttärestään.
”Otetaan rauhassa. Aivan rauhassa. Minerva tutki käytävät, meillä ei ole vielä kiire lähteä. Voimme tutkia kokonaisuutta yhdessä.”
”Poistaako se kahdenkymmenen vuoden epätietoisuuden?”
On Siran vuoro kääntää päätään kuin lyötynä.
”Ei. Ei poista, olet aivan oikeassa. Anna minulle mahdollisuus.”
Sira ojentaa kättään. Lisankan koko ruumista särkee. Hän sulkee hetkeksi silmänsä, muistelee kaikkea kokemaansa kipua. Jokin hänessä tietää, että kaikki on vasta alussa. Hän ei tiedä mistään mitään ja kaikki on vasta tuleva hänen luokseen. Lisanka pakottaa itsensä pitämään kiinni siitä, mistä voi. Minervan silittävästä kädestä. Palatsissa odottavasta Rashnasta.
”Hyvä on”, Lisanka sanoo tarttuen Siran käteen. Hänellä ei ole muutakaan. Vain yhden isän lupaus siitä, että hän saisi vielä tietää. Kun Lisanka kävelee takaisin luolaan, hän katsoo sen ainoasta aukosta ylös. Taivas on kirkas. Se tietää hänen surunsa. Lisanka vilkaisee Siraa sivusilmällään ja tietää, ettei mies tahdo hänelle pahaa. Sen olisi pakko riittää juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti