Sali täyttyy valosta. Aurinko kääntyy iltaa kohti, pian se piiloutuisi aavikon taa ja maailma saisi peittyä pimeään. Pimeässä ei voi olla varjoja. Rashnaa puistattaa. Pimeys on yhtä varjoa.
Äiti seisoo pitkänä ja loisteliaana salin perällä. Kuningatar Adrastean ei tarvitse varata itslleen tilaa, hänen luontainen auransa täyttää suurimmankin salin. Siinä, missä kansa näkee kutojattarien maanpäällisen sanansaattajan, jumalaisen olennon, Rashna näkee pelkän naisen, joka ei ole koskaan hymyillyt pojalleen.
”Mitä asiaa, äiti?” Muodollisuuksista viis. Täällä ne eivät paina Rashnaa. Prinssi huomaa äitinsä häätäneen kaikki palvelijat. Jokin kylmä pistelee suonissa. Jos Adrastea haluaa olla kahden poikansa kanssa, hänellä täytyy olla todellista asiaa.
”Olen järjestänyt sinulle uuden esiintymisen kansamme parissa. Varimean uudempi temppeli pitäisi käydä.”
Rashnan silmät suurenevat.
”Näin pian kultistin kiinnioton jälkeen? Eihän se käy. Kansa ei uskalla kulkea, kun tietää, että kultisteja on jälleen liikkeellä.”
”Ja silti kansa liikkuu. Kansan on pakko. Mene, poikani, sillä he rakastavat sinua. Vain heidän rakkautensa meihin voi palauttaa heille turvan. Me olemme El Varineita, kutojatarten sanansaattajia. Kansan rohkeus palaa kyllä. Sinun on aika mennä huomisaamuna.”
Rashna puristaa kätensä nyrkkiin. Tämänkö vuoksi hänen äitinsä oli käskenyt palvelijat pois? Pelkän muodollisen tapaamisen, jonka piti tapahtua Varimean torilla. Temppeli on vielä huonompi vaihtoehto. Kansa pelkää kaikkea, joka rikkoo heidän käsityksensä sisarten luomasta maailmasta. He pelkäävät kulttia ja varjottomia. Niitä, jotka eivät mahdu samaan kudelmaan.
”Kansan rohkeus saattaa palata, kun menen heidän keskuuteensa kuin olisin yksi heistä, mutta entä kultti? He liikkuvat maanalaisissa tunneleissa. Me emme tiedä, minne kaikkialle veljen palvojilla on pääsy.”
”Älä mainitse sitä sanaa sisarten palatsissa! Tämä on pyhä tila, etkö sen vertaa muista?”
Rashnan silmät painuvat kiinni, häpeä hulmahtaa koko kehon yli. Kunpa äiti tietäisi, kuinka hän juuri puhui veljestä Siriuksen kanssa. Kunpa äiti tietäisi, miten tylsistynyt hän onkaan. Rashna ei kuitenkaan sano mitään. Äidin katse on kuin jumalatarten silmä, symboli, jota Laetan kansa piirtää kaikkialle. Rakennuksiin, maahan, marmorilaattoihin. Kaikkialle. Sisaret valvovat heitä, katsovat, ettei veli vie heidän varjojaan.
”Entä, jos minulle sattuu jotakin? Kultistit voivat saada tietoonsa, että olen Varimean uudella temppelillä.”
Ilta-aurinko piirtää juovia äidin kivikasvoihin. Kuningatar Adrastean mustat silmät siristyvät.
”Sinun vartiokaartisi on koko Laetan paras. Älä huoli sellaisesta.”
Rashnan on vaikea kuvitella, että kultisteille mahtaisi mitään. Vuosisatoja veljen palvojat ovat alistaneet sisaruskoisia veljelle. Mikä muukaan Rashna olisi kuin sisarten kuva? Pieni kuninkaallinen poika, jolle palatsin salit ovat käyneet liian pieniksi. Ne ahtavat hänet sellaiseen muottiin, johon hän ei tiedä koskaan mahtuvansa. Äidin mustista silmistä heijastuu pelkän lapsen kuva.
Hiljaisuus tanssii salissa. Kumpikin pysyvät vaiti, äiti ja poika. Ei ole mitään sanottavaa. Joskus oli, mutta se aika on juossut ohi kauan sitten. Rashna tahtoisi vain kävellä pois. Salin toisesta päästä kaikuu askelia. Rashna kääntyy huojentuneena. Tulija on kietonut mustat hiuksensa letille selkään. Violetit silmät hohkaavat tummilta kasvoilta. Siriuksen näkeminen näin pian nostaa hymyn Rashnan huulille.
”Anteeksi, että keskeytän, teidän korkeutenne”, Sirius sanoo hymyillen Adrastealle tavalla, jonka vain he kaksi tietävät. ”Kuvittelin, että te olitte jo valmiita.”
Rentoa, kevyttä puhetta. Rashna tietää, että Sirius on tuntenut hänen äitinsä jo kauan. Sirius on ollut palatsissa kauemmin kuin Rashna on ollut olemassa. Jos joku on hänen äidilleen läheinen, se on Sirius. Rashna leikkii, että pystyy elämään sen kanssa. Kun hän katsoo Siriusta ja miehen silmät kiiltävät hänelle takaisin, hän tietää hänellä olevan jotakin, johon hänen äitinsä ei pääse käsiksi.
Rashna nyökkää äidilleen ja Siriukselle. He saavat jäädä kaksin. He ovat aina kaksin. Rashnan ei tarvitse pelätä mitään. Äiti ei kenties suo lempeyttään hänelle, mutta kun Sirius katsoo häntä, hän ei tarvitse muita.
Käytävillä Rashnaa vastaan kävelee kolme hovineuvonantajaa. Miehiä, jotka ovat olleet täällä jo Rashnan isoisän hallintakaudella. Adrastea oli vasta lapsi, kun hovi oli jo täällä. Rashna on tottunut hoviin. Hekin kuuntelevat joskus enemmän kuin äiti.
”Hyvää iltaa, teidän korkeutenne. Onko teidän äitinne tavoitettavissa?”
”Kuningatar Adrastea on juuri nyt Siriuksen seurassa”, Rashna sanoo peittelemättä ärsyynnystään. Hän vietti äitinsä kanssa kahden korkeintaan muutaman auringossa kylpevän hetken. Sitten kaikki palasi jälleen ennalleen.
”Vai niin…”
Hovin miesten huokaisuista kuulee kaiken olennaisen. Vanha hovi inhoaa Siriusta, miestä, joka tuli ottamaan heidän paikkansa. Rashna katsoo alati heikkenevää kudelmaa. Yksikin siirto muuttaisi kaiken. Sirius ja äiti. Ympäri Laetaa riehuvat kultistit ja heikkenevä kansa, joiden varjoihin veli luikertelee. Hovi, joka ei kehity, vaikka aika juoksee. Tänään Rashna ei jaksa ajatella siitä mitään.
Rashna katsoo ikkunasta ulos. Sisäpihalla lentää lintu, jonka siluetti piirtyy mustana auringonlaskua vasten. Hetken on kuin lintu olisi pelkkä varjo, mustanpuhuva enne. Rashna kääntää katseensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti