Aamu herää mustana. Iliran katkonainen älähdys, vanhempien välttelevät katseet. Aura istuu tyynesti sänkynsä laidalla. Hän tietää jo. Hän ei ole kuullut tai nähnyt mitään, mutta hän tietää. Aura tuntee siskonsa. Lisankan on täytynyt vihdoin ymmärtää, mikä hän on. Iliran itkiessä ja pienempien sisaruksien pyöriessä jaloissa Aura vain vetää päällimmäisen vaatekerroksen ylleen ja astelee viereiseen huoneeseen pilkkomaan hedelmiä.
Yhdeksänvuotias pikkuveli Vila tuijottaa Auraa pitkään.
”Missä isosisko on?” veli kysyy aivan kuin Aura ei olisi hänen isosiskonsa. Aura vain hymähtää ja pinoaa hedelmiä kulhoon. Kulho on pohjasta tummunut. Aura pinoaa lisää hedelmiä. Ei saa ajatella sitä, että varaa uuteen kulhoon ei ole. Tai useampaan huoneeseen. Kaikki tehdään yhdessä tilassa, lapset nukkuvat ahtaasti samoissa huoneissa. Aura viiltää puukolla sormeensa ja sähähtää ääneen.
Vila käy hakemassa rätin. Mangonkeltainen rätti on päistään likainen, mutta Auraa sellainen ei hetkauta. Epäpuhtauksien kanssa eletään joka ikinen päivä. Punainen läikkä leviää kangasriepuun. Entä sitten, Aura tietää joutuvansa pesemään sen kuitenkin. Lisankan lähdettyä hänen oma tilansa kaventuu. Työt kasaantuvat väkisinkin hänelle.
”Aura-sisko? Missä isosisko on?”
”Ilira on meidän huoneessamme. Tekee varmasti lähtöä töihin.”
”En minä tarkoittanut Iliraa.”
Aura jättää verisen rätin hedelmäkulhon vierelle ja tarttuu veljeään olkapäistä. Pieni ja heiveröinen. Valkea tukka tummaa ihoa vasten kuten hänelläkin. Tuttu ja turvallinen. Silti Auraa väsyttää.
”Kuulehan, tähtisilmä, sinä saat hedelmiä, jos käyt hakemassa vähän kasveja pihamaalta. Ota joku siskoistasi mukaan. Sitten minä laitan teille ruokaa. Selvä?”
Vila ei tunnu nielevän sanoja, mutta kirkkaat silmät vilkuilevat jatkuvasti hedelmiä Auran selän takana. Pikkuveli juoksee sisaruksiensa kanssa jakamaan huoneeseensa ja poistuu kahden siskon kanssa ulos. Aura huokaisee syvään. Hetken rauha.
”Aura.” Isän ääni. Aura hätkähtää. ”Tuletko vähän tänne?”
Aura käy harvoin isän ja äidin huoneessa. Seinät on täytetty erilaisilla kirkkailla kankailla, yrttejä on levitelty ikkunalaudalle silläkin uhalla, että joku voisi napata ne yöllä ulkoa. Sänky on vain kasa erilaisia kankaita ja peittoja kuluneen patjan päällä. Isä ja äiti ovat halunneet lapsiensa nukkuvan aidoissa sängyissä. Huonen ahtaus iskee Auraa vasten kasvoja. Hän vetää syvään henkeä.
”Mitä, isä?” Hetken Aura miettii, onko isä huomannut hänen olevan kovin paljon poissa. Aura tietää kyllä vastuunsa, isän ei tarvitse muistuttaa häntä siitä.
”Tiesitkö sinä, että Lisanka aikoo lähteä?”
Aura siristää silmiään. Isän kasvoilla on merkillinen ilme. Aivan kuin häpeä nykisi piirteitä väärille paikoille.
”Tiesitkö sinä?”
Isä kääntää katseensa pois. Auran kulmat kaartuvat.
”Isä, minä ja Ilira vain halasimme Lisankaa päivällä. Tiedän, että hänen pitämisensä piilossa on turvallisin ratkaisu, mutta tämä ei ole ollut hänelle helppoa.”
Isä huokaa syvään, mutta ei sano mitään.
”Sinä päästit hänet lähtemään, eikö niin?”
Hiljainen nyökkäys.
”Hän sai tietää, kuka on. Niinhän se meni?”
Isä kavahtaa taaksepäin, kävelee miltei ikkunanviereiseen seinään.
”Mistä sinä…”
”Lisanka on varjoton.” Aura nielaisee. Nyt tarkkana. ”Olenko oikeassa?”
”Kuinka sinä… miten…”
”Minä kuljen paljon ulkona, isä. Siellä kuulee kaikenlaista.”
Hiljaisuus leijuu kuumassa huoneessa. Aura tietää olevansa oikeassa. Se ei tee hänen oloaan lainkaan paremmaksi. Ruoanlaitto on yhä kesken ja isosisko jossakin matkalla, kenties kauempana kuin hän itse koskaan.
”Tosiaan… Sinä olet ollut paljon poissa.” Isä vetää verhon isompaan huoneeseen kiinni. Kenenkään ei tarvitse tietää. ”Ei ihmekään, että korviisi on kiirinyt sellaisia asioita, joita meidän syrjässä asuvien ei tarvitsisi koskaan kuulla.”
”Mutta sinähän tiesit. Lisankan punaista tukkaa on piiloteltu hänen koko ikänsä, jotta häntä ei surmata jumalattomana.”
Isän kasvoilla käy jokin irvistyksen tapainen. Aura ei ole koskaan nähnyt isäänsä tällaisena. Hän on tottunut lempeisiin, nauravaisiin kasvoihin, jotka kivettyvät tarpeen tullen. Nyt häpeä piirtää miehen uudelleen tähän maailmaan.
Hetkessä Aura ymmärtää. On kuin hän olisi koko ikänsä katsonut maalausta, jonka reuna repsottaa. Nyt hän näkee ensimmäistä kertaa maalauksen alle. Kuva ei ole laisinkaan sellainen kuin antoi olettaa. Auraa puistattaa.
”Isä… Et kai sinä vain…” Ensimmäistä kertaa aikoihin Aura ei löydä sanoja. Hän on aina ollut se, jonka kanssa sanat kulkevat, mutta nyt ne jumittuvat kurkkuun.
Isän katse hakee armoa. Mitä tahansa, kunhan Aura ei sanoisi epäilyään ääneen.
”Isä, onko Lisanka teidän lapsenne?”
Isä vie käden kasvoilleen. Peittää silmänsä. Aura ei sano mitään. Nyt ei saa liikkua, tai jotakin menee ikuisuudeksi rikki.
”Äidin kyllä.”
Auran suu loksahtaa tahattomasti auki. Mitä hän kuvittelikin, ei ollut tämä. Varjottomia lapsia saattaa syntyä kenelle tahansa. Aura ei tiedä kenenkään varjottoman koskaan lisääntyneen, koska heidän elämänsä on pelkkää piilottelua hallinnon silmältä. Se ei saanut Auraa epäilemään. Isän käytös sai. Häpeä, jonka kaltaista Aura ei ole tottunut katselemaan. Se saa kymmenet madot kuhisemaan hänen sisällään. Kehossa kihelmöi.
”Onko Lisin todellinen isä varjoton?”
Hetkeen isä ei reagoi. Käsi nojaa seinään. Isä ei millään saata istuutua. Ylpeyden rippeistä on pidettävä kiinni jopa oman perheen edessä. Niin se Laetassa menee. Miehellä ei ole muuta kuin ylpeytensä, ja jos se viedään, jäljellä on vain märkivää sotkua.
”On”, isä huokaisee syvään. ”Sen miehen piti tulla hakemaan tyttärensä, jos hän syntyy varjottomana. Mutta hän ei koskaan tullut.”
Auran mielessä syttyy ajatus, joka on kirkas kuin liekki. Aura on kuullut varjotomista paljon enemmän kuin pystyy isälleen tunnustamaan. Hän tietää, että vainojen kohteeksi joutuneet varjottomat olivat vuosia erillään ja piilossa. Niin ei ole enää. Aura ei kuitenkaan sano mitään, sillä hän joutuisi selittämään, kuinka on saanut tietää. Auran silmien takana vilisee kuvia. Sellaisia, joista isä ei koskaan kuule.
”Aura. Sinun täytyy luvata, että tämä ei koskaan päädy kenenkään tietoon. Et saa ikinä puhua tästä. Et edes siskollesi. Olemme äitisi kanssa harkinneet kertovamme myös Iliralle.”
Aura nyökkää. On sanomattakin selvää, mistä isä puhuu. Häpeä ja kunnia. Auran auenneeseen sormeen sattuu.
”Me emme keskustele tästä enempää”, isä jatkaa. Aura haluaisi sanoa, ettei heidän tarvitsisi. Aura tietää jo enemmän kuin isä koskaan. Hymyilyttää. Itkettää. Milloin hänen elämästään tuli tällaista?
”Sinun siskosi on nyt etsimässä omaa totuuttaan”, isä huokaisee. ”Kunpa olisimme tienneet, että sinä tiedät varjottomista. Hän olisi voinut kuunnella sinua eikä… eikä karata maailmalle.”
”Minä tiedän vain sen, mitä olen kuullut”, Aura sanoo pudistaen päätään. Äänenpainot ovat niin lujia, että hän miltei uskoo itse itseään. ”Lisankan täytyy itse etsiä oma totuutensa. Kenties hän löytää oikean isänsä.”
Jokin juuri niissä sanoissa saa isän miltei lyhistymään sängylle. Miltei. Isä pitää ylpeytensä, vaikka nojaakin seinään. Auraa ei naurata. Hän nyökkää isälleen ja on aikeissa avata verhon.
”Aura. Pyydän. Älä kerro kenellekään. Ja… jos näet siskosi matkoillasi, sano hänelle, että tämä koti on aina olemassa häntä varten.”
Aura nyökkää hiljaa. Ei hän näkisi, siitä hän on varma. Mutta hän nyökkää silti. Sitten Aura menee takaisin ruoan pariin kuin mitään ei olisi koskaan sanottu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti