Luku 21: Lempeys
”Et voi tavata prinssiä tänään.”
Lisanka kallistaa päätään. Toki prinssillä on velvoitteensa. El Varinin perillisenä hänen pitää opiskella historiaa, uskontoa ja kaikkea sellaista, josta Lisankalla ei ole aavistustakaan. Lisanka seisoo toimettomana palvelijan edessä. Mikä hän olisi sanomaan tälle vastaan.
Huoneen ovi aukeaa narahtaen. Narahdus saa Lisankan miltei huutamaan. Jokin äänen tuttuudessa tekee hänelle kodin tilanteeseen. Pieni epätäydellisyys suuressa palatsissa. Lisanka vie käden suulleen, jotta ei huutaisi ikäväänsä ulos.
”Uusi määräys”, sanoo huoneeseen kävelevä palvelija. ”Prinssi haluaa nähdä tytön.”
”Mutta prinssihän on…”
Toisen palvelijan katse vaientaa ensimmäisen. Mitä prinssi on? Lisanka saisi pian tietää.
”Tulehan”, huoneeseen astellut palvelija sanoo Lisankalle ja kuljettaa hänet loisteliaiden käytävien ohi samaiselle suurelle parvekkeelle, jossa Minerva vielä eilen oli. Jopa Minervan ajatteleminen saa Lisankan kehon kipristelemään. Ikävä painaa luissa. Olisi kestettävä vielä hetki. Hän löytäisi vastaukset ja palaisi kotiin.
Aurinko paahtaa korkealta jo aamulla. On se aika vuodesta, kun aurinko tuntuu laskevan vain ohikiitäväksi hetkeksi ja palaavan jälleen hehkuvana ja polttavana. Prinssi istuu jälleen suihkulähteen reunalla. Pojan tukka on sekaisin ja katse viipyilevä. Varjosta näkyy vain kapea suiro. Lisanka tietää heti, että jotakin on tapahtunut. Rashna ei ole enää täysin täällä.
”Teidän korkeutenne…” Lisanka henkäisee, kun palvelijat jättävät heidät kaksin. ”Te… Te ette voi hyvin.”
Hymy nykii Rashnan kasvoilla.
”E… et ole ensimmäinen, joka niin sanoo.”
”Anna minä otan sen pois.”
Lisanka ei tiedä, mistä hellyys hänen äänessään kumpuaa. Kenties menneisyydestä, kaikista niistä kerroista, kun hän paikkasi pikkusisarustensa haavat tai suukotti heitä päälaelle, kun heitä itketti.
”Minä pystyn kyllä vapauttamaan teidät vallatusta varjostanne. Anna minä teen sen…”
Rashna pudistaa päätään. Hän nostaa kädet sylistään. Haavoja ja viiltoja. Kädet tärisevät kauttaaltaan.
”Tällaiseksi minä olen tullut. Emme voi yrittää vielä. Kuolen.”
”Kuka sanoo, että te kuolette, jos yritätte?”
”Sirius. Ja äiti.”
Lisankan kulmat kurtistuvat niin, että otsaan piirtyy ryppyjä.
”He eivät tiedä, mistä puhuvat”, Lisanka huokaa tietäen, mikä paino hänen sanoillaan on.
”Kauanko sinulla olikaan ollut kyky tappaa varjoja? Muutama päivä?” Ensimmäistä kertaa prinssi ilmaisee loukkaantumista. Se on hyvä merkki. Se tarkoittaa, että poika on yhä oma itsensä.
”Pahoitteluni, teidän korkeutenne, että parjasin hallitsijaa ja hänen…”
”Neuvonantajaansa”, Rashna parahtaa. Kyyneleet nousevat kirkkaansinisiin silmiin. Rashna vie kädet suulleen. Itku purkautuu äänettömänä, vain selän vavahdukset ja kyyneleet kertovat, mitä prinssi menee läpi.
”Hei… Teidän ei tarvitse…”
”Minä en näe eteeni. Tämä kaikki sumentaa maailman. En näe mitään… En näe ketään.”
”Ei hätää. Olen tässä.”
”Hän ei rakasta minua.”
”Anteeksi?”
”Hän ei… hän… Hän ei koskaan jää. Vaikka olen niin varma, että hänellä on puhdas, lempeä sydän.”
”Kenestä te puhutte, teidän korkeutenne?”
Rashnan silmät seisovat suurina päässä. Niissä on jahdatun lapsen katse.
”Puhuinko minä jostakin?”
”Te puhuitte jostakusta.”
”Anteeksi, Lisanka. En tarkoittanut sitä. Unohda, mitä sanoin.”
”Hyvä on, teidän korkeutenne.”
Lisanka sulkee silmänsä hetkeksi prinssiltä, tämän sanoilta, kaikelta muulta. Linnut ovat kerääntyneet puihin, vaimea sirkutus kantautuu tänne saakka. Tuuli tuo tuoksuja aavikolta. Silti ilma on näin korkealla raikas, puhtaampi kuin hiekan ja ihmisten keskellä. Ei ole mitään hätää. Hän pääsisi tästä eteenpäin, oppisi ymmärtämään, mikä murtuneen prinssin sydäntä painaa. Kun Rashna tarttuu Lisankaa kädestä, hän avaa silmänsä.
”Lisanka, oletko sinä kunnossa?”
”Minäkö? Olen, toki. Teidän tulisi tarkastella ennemmin omaa vointianne.”
”Pahoittelen kyyneliäni. Tämä on ollut raskas aamu.” Värinä kädessä, joka puristaa Lisankan omaa, on jo kertonut sen.
”Älkää koskaan pahoitelko tunteitanne, teidän korkeutenne.”
”Olen El Varinin perillinen, minun tulee näyttää lujalta kansan edessä. Ja nyt kaikki tietävät, että murruin. Että olen prinssi, jonka varjo on viety. Minusta ei ole kutojatarten tahtoa kantamaan.”
”Sekö teitä vetää syvemmälle?”
”Se… Ja moni sellainen asia, jolle en mahda mitään.”
Prinssin käsi on kauttaaltaan kylmä Lisankan omaa vasten, vaikka aurinko porottaa suoraan lähteelle. Lisanka sivelee kättä hiljaa. Hiljaisuus on helpompi kantaa yhdessä.
”Lisanka… Sinun tukkasi näkyy.”
Lisanka säpsähtää niin, että miltei kaatuu selälleen lähteeseen. Hän riuhtaisee itsensä kauemmas, nousee seisomaan ja korjaa huivinsa oitis.
”Minä tiedän jo. Sillä miehellä ei ollut varjoa. Eikä sinullakaan ole.”
Kauhu kirii Lisankan rintaan. Happi ei kulje. Rashna pitelee häntä kämmenellään, ja on yksin prinssistä kiinni, puristaako tämä nyrkkinsä kiinni ja murskaa hänet. Lisanka ei voi tehdä mitään. Saaliseläin on juoksunsa juossut.
”Epäilin sitä heti aluksi”, Rashna sanoo hiljaa. Prinssin kasvoilla lepää vaisu hymy. Välähdys siitä pojasta, joka hän todella on. Äskeisistä kyyneleistä ei ole enää tietoakaan. ”Sen miehen näkeminen seurassasi vahvisti ajatukseni. Mitä mies teki täällä? Tuliko hän kenties hakemaan sinua… omiensa luo?”
Lisankan sydän sykkii reikää rintaan. Hän ei osaa vastata. Ulos pääsee pelkkiä katkonaisia äänteitä. Nyt, kun Lisanka ajattelee asiaa, hän ei tarkalleen tiedä, mitä Minerva teki palatsissa. Tarkistiko hän vain, että Lisanka oli kunnossa? Vai oliko Minervalla aikomus ottaa hänet mukaansa?
Lisanka pudistaa päätään.
”Minä en… tiedä.”
”Entä tiedätkö, mihin pystyt?”
Uusi päänpudistus.
”En ole varma. On niin paljon kaikkea uutta. Anteeksi, teidän korkeutenne, että salasin tämän teiltä. Henkeni on nyt teidän käsissänne.”
”Henkesi? Älähän nyt. Annoinhan minä sen miehenkin tulla tänne. Luotan sinuun. Et näytä silltä, että sinulla olisi mitään tekemistä kultin kanssa.”
”Kultin?” Lisanka säpsähtää. ”Oi, kutojattarien nimissä, ei todellakaan ole. Sitäkö te pelkäätte? Kulttia?”
”Kultti on tehnyt paljon pahaa.”
Lisanka huokaisee syvään ja istuutuu takaisin suihkulähteen reunalle. Minervan sanat sisaruskosta palaavat mieleen. Hän vilkaisee prinssiä sivusilmällään. Rashna on täysin viaton. Miltei kuin lapsi vielä. Heillä molemmilla olisi vielä opeteltavaa maailmasta ja sitä pyörittävistä voimista.
”Paljonko sinä ymmärrät varjottomien historiasta?” Rashna kysyy.
Lisanka pudistaa jälleen päätään.
”Olen kuullut koko sanan vain muutamia aamunkoittoja sitten. Minulla ei ole ollut juurikaan aikaa opetella, kuka olen ja miten kaltaiseni toimivat.”
”Minäkään en tiedä paljoa. Olen pahoillani, että en voi auttaa. Kaikki palatsin kirjat, joissa on mainintoja varjottomista, on hävitetty erään onnettomuuden jälkeen.”
”Onnettomuuden?”
”Siitä on jo kauan. Se tapahtui ajalla ennen äitini syntymää. Erään hovissa työskennellen miehen kerrotaan lukeneen useiden vuosien ajan tietoa varjottomista. Hänet teloitettiin uskonpetturina ja hänen vaimoaan vahditaan varmasti edelleen. Sen jälkeen kirjat on hävitetty. Kysyin kerran äidiltäni. Hän suuttui, kun kysyin kielletystä aiheesta.”
Sydän Lisankan rinnassa kevenee. Joku on tutkinut varjottomia? Minervan sanoista päätellen tutkimus ei ole mennyt hukkaan. Mitä Minerva sanoikaan varjottomien järjestäytymisestä? He eivät ole osanneet kokoontua ennen Siran ilmestymistä. Lisanka huomaa tärisevänsä vasta, kun Rashna vie käden hänen harteilleen.
”Hei. Älä pelkää. Minä en pidä varjottomia sen jumalattomampina kuin tavallista kulkijaakaan.”
”Teidän korkeutenne, nuo ovat vaarallisia sanoja.”
”Tiedän sen. Minulla ei vain ole mitään menetettävää.”
”Teillä on teidän asemanne. Älkää unohtako, että voitte aina menettää sen. Ja henki – teissä virtaa yhä elämä.”
”Paljonpa siitäkin on ollut riemua. Tähän saakka jaksoin taistella, eikä vaadittu kuin yksi hankala tilanne ja varjoni lipsahti veljen haltuun. Joskus minusta tuntuu, ettei minua ole luotu elämään tätä elämää.”
”Niin minustakin.”
Varovainen ääni. Hapuileva, paikkaansa etsivä. Lisanka on ensi kertaa jokin aristavan, täysin paljaan äärellä. Hän ei tiedä sille nimeä, mutta hän antaa sen johdattaa itseään kuten aavikolta puhaltava, lempeä tuuli.
”Teidän korkeutenne… Aiotteko pitää minun salaisuuteni?”
Rashna hymyilee. Hymy on lähimpänä sitä ihmistä, jonka Lisanka uskoo prinssin olleen ennen kuin kaikki pimeni.
”Tietenkin”, Rashna kuiskaa. ”Sinulla ei ole hätää kanssani.”
”Miksi te olette niin lempeä minulle, teidän korkeutenne?”
Kysymys saa Rashnan säpsähtämään. Hetken Lisanka luulee sanoneensa jotakin väärää.
”Tältä se siis tuntuu… Vai niin.”
”Hmm? Teidän korkeutenne, en aivan ymmärrä.”
”Suru siitä, että joku ei ole saanut lempeyttä osakseen.”
”O… Olenhan minä. Olen toki.”
”Et tarpeeksi, koska et osaa pyytää sitä.”
Lisanka painaa päänsä alas. Kuvat perheestä palaavat jälleen, ja ne palaavat kovina ja vaativina. Värjätyn kankaan haju ja kaupungista tuodut tuoreet hedelmät. Sisarusten huuto, Iliran ja Auran tuki. Ja vanhemmat. He, jotka eivät kertoneet tyttärelleen, kuka hän on. Lisankaa ei itketä. Pelkästään kouristaa. Muistoissa on tahroja, niin tummia, että ne ovat peittää lempeät värit alleen.
”Kiitos”, Lisanka kuiskaa, ”kiitos…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti