Luku 16: Tulen sinua vastaan
Lämpimiä tuoksuja. Korkeita, kaarimaisia muotoja. Jumalten patsaita silmät sidottuina ja kädet haavoilla. Lisankan aistit ovat lukossa, Varimean palatsi tarjoaa niille kaiken ja enemmän. Lisankaa kuljetetaan ympäriinsä, kukaan ei tunnu osaavan päättää, mihin kuuluu tyttö, joka osaa tappaa varjoja.
Adrenaliini juoksee yhä Lisankan suonissa. Hänen impulssinsa seuraukset istuvat syvällä hänen kehossaan, hän tietää nyt, mitä on tehnyt. Missä Minerva on nyt? Pääsihän mies pakoon? Lisanka tietää, että hänen on etsittävä mies käsiinsä heti, kun palatsin silmä välttää. Hän kantaisi vastuunsa.
Joukko pitkiä naisia pysäyttää miehet, jotka kuljettavat Lisankaa ympäriinsä. Siriukseksi kutsuttu mies, jolla oli hypnoottisen violetit silmät, ei ole enää täällä. Naiset kysyvät tämän perään. Sitten yksi heistä, kultasilmäinen, jonka kapeat kasvot ovat muuttuneet ryppyjen kartastoksi, kääntyy Lisankaan päin.
”Tämäkö on nyt se tyttö, joka ei kyennyt pelastamaan prinssiä?” Silmät eivät räpytä kertaakaan. Asu on kirkas syaaninsininen, kirjailuja on vähemmän kuin itkevällä prinssillä. Lisanka piirtää kokokuvaa mielessään.
”Hänen korkeutensa kuningatar Adrastea tahtoo tavata tytön.” Hovinainen kohottaa leukaansa. Miehet Lisankan ympärillä nyökkäävät ja ohjaavat häntä eteenpäin.
Mitä syvemmälle palatsia Lisanka kulkee, sitä selkeämmin hän erottaa sen toimintamekanismit. Salejakin on useita. Tärkein on se, joka on aivan keskellä rakennusta. Kuin jumalten silmä.
Salissa kaikuu. Katto on korkea, silmänmuotoinen. Lattiaan on kuvattu symmetrisesti kolme kutojatarta. Haavoittuneet kädet näyttävät hurjilta siinä mittakaavassa. Lisanka ei kykene tuijottamaan kuvassa mitään muuta. Taitelija on tiennyt, mitä tekee. Sisarusko on pelkkä kuninkaallisten ase. Lisanka sävähtää, kun Minervan sanat palaavat mieleen. Hän nostaa katseensa lattiasta ja kohtaa naisen, joka hallitsee koko Laetaa. Naisen, josta hän on kuullut tarinoita koko ikänsä, mutta jonka kasvoja hän ei ole koskaan kohdannut.
Kuningatar Adrastea on pitkä ja lyhythiuksinen. Hiukset aavistuksen vaaleampaa hiekanruskeaa kuin hänen ihonsa. Näyttävä. Kaunis. Ei lainkaan poikansa näköinen, Lisanka ajattelee. Rashnan piirteet ovat pehmeämmät kuin äitinsä. Adrastea on eteerinen ja kaukainen. Hänen silmänsä ovat syvänmustat.
”Sinäkö olet se tyttö, jonka kerrotaan osaavan parantaa kontrolloidut?”
Nyt varovasti. Mitä Minerva haluaisi hänen sanovan? Mitä hänen todellinen isänsä haluaisi hänen kertovan varjontappajista? Lisanka ei voi tietää. Hän puree hammasta ja niiaa kuningattarelle.
”Minä se olen, teidän korkeutenne”, Lisanka nyökkää.
”Sinä et onnistunut pelastamaan minun poikaani.”
”Olen pahoillani, teidän korkeutenne.” Ei tekosyitä. Kuningatar Adrastea ei näytä naiselta, joka suostuisi kuuntelemaan niitä.
Adrastea huiskauttaa kättään. Ele onnistuu kaikessa nopeudessaankin olemaan elegantti.
”Sinulla on vielä aikaa.” Ääni on pehmeä, miltei lempeä. Siinä on jotakin syvää, lähes upottavaa. Lisankan tekisi mieli perääntyä. ”Minun poikani tahtoo keskustella kanssasi kahden kesken, mutta ennen sitä minun tarvitsee saada tietooni tiettyjä seikkoja.”
Lisanka nyökkää. Koko ruumista tykyttää.
”Minulle kerrottiin, että kuulut Irelianin sukuun ja olet kotoisin Ardellesta. Pitääkö tämä paikkaansa?”
Lisanka nyökkää.
”Miksi et ole nyt Ardellessa?”
”Minä olen aikeissa itsenäistyä ja etsin uutta elämää.”
Totta, puoliksi. Lisanka on joskus kuullut äitinsä sanovan, että jos aikoo valehdella, valheessa täytyy olla edes hiven totuutta. Adrastean ilme ei värähdäkään.
”Milloin opit, että kykenet tuhoamaan kontrolloituja varjoja?”
”Matkallani.”
”Kauanko olet matkannut?”
”Kolmisen päivää.”
Adrastean naamioon syntyy särö. Selkeä yllättyneisyys täyttää kuningattaren elegantit piirteet. Lisanka on jo oppinut lukemaan naisen eleitä.
”Vai niin.” Adrastea tulee lähemmäs. Kuningatar tuoksuu aavikkokukilta ja joltakin tummalta ja syvältä kuten hänen äänensäkin. Siitäkään Lisanka ei saa otetta. ”Entä oletko koskaan tavannut ketään kaltaistasi?”
”En, teidän korkeutenne. Olen havahtunut omiin kykyihini vasta hyvin hiljattain.”
Nyökkäyksiä. Tarina menee läpi.
”Viekää hänet prinssin luo.”
Ei enempää eikä vähempää. Viimeinen asia, johon Lisanka kiinnittää huomiota kuningattaressa, on tämän huolella aseteltu silmäkoru kaulalla. Prinssillä ei ollut samanlaista. Prinssin koru oli paljon raskaampi.
Lisanka kuljetetaan jälleen uuteen kerrokseen. Huoneita on ylenpalttisesti. Lisanka huomaa miettivänsä, että saisi koko perheensä mahtumaan palatsiin. Jokaiselle oma siipi. Ajatus korventaa kehoa.
Prinssin pääty on kauttaaltaan kirkkaiden värien peitossa. Rikasta oranssia, syaaninsinistä ja syvää purppuraa. Kirjailuja, joihin edes Lisankan äiti ja isosisko eivät pystyisi. Suuren verhon takaa avautuu avara makuuhuone, jonka perällä olevassa pylvässängyssä prinssi lepää kuin mikään maan murhe ei koskisi hänen sydäntään. Lisanka kävelee ohjattuna sohvan ja kirkkaiden mattojen ohi.
”Teidän korkeutenne. Tahdoitte puhua hänen kanssaan.”
”Kyllä vain. Kahden kesken.”
Palvelijat poistuvat heti. Prinssi nousee istumaan, hymyilee Lisankalle. Ilme on pelkkä varjo siitä hymystä, joka nuoren miehen kasvoilla normaalisti on, sen Lisanka ymmärtää. Hymy ei ulotu silmiin saakka.
”Hei”, prinssi sanoo vaisusti. ”Et koskaan päässyt virallisesti esittäytymään. Minä olen Rashna. Kuka sinä olet, varjotyttö?”
”Lisanka Irelian, Ardellesta.” Tuttu mantra. Ei mitään ennenkuulumatonta.
”Oletko kauankin osannut tuhota ihmisten kontrolloituja varjoja?”
”Kolme päivää”, Lisanka vastaa. Hän pysyisi tarinassaan, vaikka prinssin katse ei vahdi häntä kuten Adrastean petolinnunsilmät tekivät.
Rashna nousee ylös. Prinssi on vain hivenen Lisankaa pitempi. Vahvarakenteinen ja luja. Leveäharteisempi kuin Minerva. Voi, Minerva. Lisanka pudistaa ajatuksen harteiltaan. Ei saisi ajatella Minervaa täällä. Hän etsisi miehen myöhemmin käsiinsä.
”No, Lisanka, mikä sinun tarinasi on? Kuinka sinä päädyit Ardellesta palatsiin?” Rashnan äänessä on lapsenomaista uteliaisuutta. On kuin prinssi kysyisi kysymyksiään vain huvittaakseen itseään. Nuoren miehen olemus on silti vaisumpi kuin Lisanka kuvitteli. Varjo vie veronsa. Ja sellaisen kanssa hänen pitäisi kyetä menettelemään.
”Teidän korkeutenne”, Lisanka sanoo vetäen syvään henkeä, ”saanko esittää teille henkilökohtaisen kysymyksen?”
Rashna virnistää. Pilkahdus miehen todellista valoa.
”Minkä ikäinen te olette?”
Rashna tuijottaa Lisankaa hetken silmät seisoen ja alkaa sitten nauraa. Hyvä. Lisanka haluaa hämmentää. Hän voi olla typerä, eksynyt maalainen, jos se huvittaa rikasta poikaa, vetää tätä kohti pintaa.
”Minä olen kaksikymmentä”, Rashna hymähtää, ”entä sinä?”
”Kaksikymmentäyksi, teidän korkeutenne.”
”Siinä tapauksessa kutsu minua vain Rashnaksi.”
”En voisi, teidän korkeutenne. Te olette El Varinin perillinen, Laetan prinssi.”
Rashna tuhahtaa niin, että kasvoille valunut kultainen suortuva keinahtaa.
”Tiedetään”, prinssi huokaa. ”Kerro minulle jotakin uutta.”
”Teillä on erittäin intensiiviset silmät.”
Kirkkaansiniset. Pistävät. Aavistuksen ilkeät, vaikka prinssillä on niin lämmin ääni. Mitä pitempään Lisanka prinssiä katselee, sitä vähemmän tämä näyttää äidiltään. Rashnan täytyy tulla isäänsä.
”Isäni silmät”, Rashna vahvistaa Lisankan epäilyn. ”Kenen silmät sinulla on?”
Lisankan rinnassa muljataa. Kenen tosiaan? Hän on aina kuvitellut omaavansa isänsä silmät. Äidin silmät ovat mustemmat, eivät lempeän ruskeat kuten hänellä. Lisanka jähmettyy paikalleen. Hänen silmiensä täytyy olla Siran perintöä. Mitä muuta hän on varjottomalta mieheltä perinyt?
”Isäni minullakin”, Lisanka sanoo hiljaa. Niin sen täytyy olla.
”Hienoa. Me isämme silmät perineet tulemme varmasti hyvin juttuun.”
”Anteeksi, teidän korkeutenne. Aiotteko te pitää minut täällä, vaikka en kyennytkään tuhoamaan varjoanne?”
”Siihen saattoi vaikuttaa moni seikka. Me yritämme vielä monta kertaa uudelleen. Meidän molempien täytyy vahvistua ennen seuraavaa yritystä. Sitä ennen me voimme rauhassa tutustua toisiimme.”
Rashnan kasvoille syttyy valovoimainen hymy. Prinssi ojentaa Lisankalle kättään. Jokin sen aitoudessa itkettää Lisankaa. Siitä tulee mieleen nuoremmat sisarukset silloin, kun Lisanka laittaa heille heidän lempiruokaansa. Rashna on pelkkä lapsi. Lisanka muistaa hänen kyyneleensä edelleen. Pieni poika, jonka varjo on viety. Sitä lasta hän voisi hyvin tulla vastaan. Lisanka tarttuu Rashnan käteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti