Luku 36: Yllätetyt
Yön tullessa Lisanka tuntee tökkäisyn kyljessään. Hän vetäisee refleksinomaisesti pienen piikin vyöltään. Isän antama veitsi jäi palatsiin, mutta jotain on yhä jäljellä. Tulija väistää nopeammin kuin ihmiset yleensä. Hahmo liikkuu pimeässä kuin ketterä eläin. Lisanka on joskus nähnyt juoksevan aavikkoketun. Pienen ja nopean. Sellaisena pimeässä kyyristelevä hahmo hänelle esittäytyy.
Lisankan silmät eivät ole tottuneet pimeään. Hän siristelee, koettaa erottaa, kuka hänen lähellään on. Toinen ei tee elettäkään iskiäkseen. Vasta tämän tullessa lähemmäs Lisanka erottaa, ettei tällä ole lainkaan hiuksia. Pieni ruumiinrakenne yhdistyy kertaalleen nähtyihin kasvoihin Lisankan mielessä.
”Venni?”
”Ssh. Tule.”
”Minne?”
”Älä puhu vaan tule.”
Tytön asenne pistelee Lisankan ihon alla. Silti hän huomaa seuraavansa tätä toiselle käytävälle, sille, johon ei ole aiemmin astunut. Käytävällä mahtuu juuri ja juuri kävelemään suorassa. He ovat kumpikin lyhyitä. Minerva tai varsinkaan Sira eivät mahtuisi tänne pystyasennossa.
Tunnelissa Venni sytyttää soihdun. Sen valossa Lisanka näkee tytön piirteet ensi kertaa kunnolla. Hiekanruskea iho, epätasaisia pisamia kaikkialla. Pieni nenä ja pistävän tummat silmät. Vennissä on jotakin samaa kuin kuningatar Adrasteassa. Jotakin syvän kovettunutta, jota ei voi läpäistä edes herkimmällä lempeydellä. Lisanka näkee heti, että tytöllä ei ole koskaan ollut äitiä. Mutta eihän sinullakaan ole ollut isää, ei oikeasti. Miten se näkyy sinusta?
”Tahdon näyttää sinulle erään jutun”, Venni kertoo. Tytön puheenparsi on niin rento, että Lisankaa miltei itkettää. Tällaisia ihmisiä kohtaa niin harvoin. Kaikki ne, jotka kävivät vanhempien vieraina kotona Ardellessa, puhuivat suittua laetan kieltä. Rentous oli pyyhitty pois jo kauan sitten.
”Kuulehan, Venni.”
Tyttö ei tee mitään osoittaakseen, että kuulee.
”Olen pahoillani, jos olen loukannut sinua jotenkin.” Lisanka ei tiedä, miksi sanoo niin. Vennistä näkee, ettei hänen pisteliäisyydessään ole siitä kyse.
”Mitä sinä selität?” Venni sähähtää. ”Et sinä ole tehnyt minulle mitään.”
”Mutta Sira…”
”Sira on Sira. Hän holhoaa minua, koska sinä et ollut vielä täällä. Älä huoli, kyllä hän minut nyt unohtaa, kun olet siinä.”
”En tahtonut tulla väliinne. En tiedä, millainen ihmissuhde teillä kahdella on, mutta –”
”Älä selitä. Vihaan sitä. Turha puhuminen on turhaa. Siralla ja minulla ei ole mitään hemmetin ihmissuhdetta. Minä hädin tuskin käyn varjontappajien luona nykyään. Ei näissä ihmisissä ole enää mitään nähtävää. Sinuna en tuhlaisi aikaani.”
Viha iskee pinnalle niin sakeana, että Lisanka joutuu vetämään syvään henkeä. Kuinka nuoresta ihmisestä tulee tällainen? Vennissä ei ole mitään pehmeää. Ei lainkaan kosketuspintaa.
”Jos tämän porukan suurin saavutus edellisen kahdenkymmenen vuoden aikana on sinun syntymäsi, suonet anteeksi, etten taputa”, Venni naurahtaa. ”Sira kuvittelee saavuttavansa niin kovin suuria, mutta hän unohtaa, ettei ole kuolematon. Hänellä ei ole enää niin paljon vuosia jäljellä, että saisi toteutettua kaiken haluamansa.”
”Hänellähän on joukko, joka kuuntelee häntä.”
”Niin, joukko ihmisiä, jotka eivät voi näyttää kasvojaan maan päällä ilman, että heidät halutaan lahdata hengiltä.”
”Siksikö olet leikannut tukkasi? Jotta voisit kulkea vapaasti?”
Venni pysähtyy. Tytön otsa rypistyy.
”Miksi kuvittelet tietäväsi minusta yhtään mitään?”
”En kuvittelekaan. Kysyin vain.”
”No, älä kysy.” Venni huokaa syvään. ”Minä pidän vapaudesta. En halua tulla kahlituksi. Punainen tukka on kuolemantuomio. Jos liikun riittävän nopeasti, kukaan ei ehdi kiinnittää huomiota varjottomuuteeni. Ei ongelmaa.
Älä kysy, vaikka Venni vastasi silti. Mitä enemmän Lisanka kohtaa erilaisia ihmisiä, sitä vaikeampi hänen on ymmärtää, kuinka ihmisyys toimii. Kuinka se voi ottaa niin monta eri muotoa ja silti säilyä?
”Sira ei ole niin ihana kuin hän antaa olettaa”, Venni tuhahtaa, kun he jatkavat matkaa syvemmälle käytävälle. ”Todellisuudessa hän ei välitä yksilöistä. Häntä kiinnostaa vain saada varjottomille oikeuksia. Sinäkin olet lopulta hänelle vain osa suunnitelmaa. Ei tässä maailmassa tunneta mitään todellista välitystä. Eivät meidän kaltaisemme saa sellaista osakseen.”
Sanat ovat toinen toistaan myrkyllisempiä. Katkeruus hehkuu niistä Lisankan iholle saakka. Lisanka ei enää edes yritä arvailla, mitä Vennin perhe on tytölle tehnyt. Siran sanat kaikuvat hänen mielessään. Vennin perhe hylkäsi hänet. Tällaisia ihmiskohtaloita on koko Laeta täynnä. Lisanka huomaa vapisevansa aavistuksen.
”Olen huomannut sen kyllä”, Lisanka sanoo. Ei Sira ole hänelle mikään odotettu isähahmo, puuttuva lanka hänen elämänsä kudelmassa. Hänellähän oli perhe. ”Hän ei ole erityisen lämmin ihminen.”
”Häntä ei kiinnosta tippaakaan.”
Lisanka on eri mieltä. Hän muistaa, miltä Sira näytti, kun Venni tuli paikalle. Mies katsoo omiaan syvällä hellyydellä, mutta jokin pitää häntä kiinni toisaalla. Kenties velvollisuudet, kenties kaikki se, mitä mies on itse kokenut ennen kuin varjottomat päättivät luottaa häneen. Ehkä kaikki yhdessä. Ei Lisanka osaa syyllistää ihmisiä, joide kudelmia ei ole kutonut. Kutojattaret ovat tehneet kaikille oman tien kulkea.
”Kiinnostaa häntä”, Lisanka kuiskaa, ”hän ei vain osaa näyttää sitä.”
”Usko niin, jos se tekee olosi paremmaksi. Ei hänestä ole sinun isäksesi, mutta aivan kuten tahdot. Ei kuulu minulle.”
Lisanka ei saa Venniä enää katsomaan häntä. Hetken he kulkevat aivan hiljaa. Sitten Venni pysähtyy.
”No? Olemmeko me perillä?” Lisanka kysyy, vaikka ei tiedä, missä perillä on. Venni kääntyy Lisankaan päin. Tulen loimu tanssii hänen kasvoillaan. Silmät näyttävät hämärässä täysin mustilta. Tyttö tulee lähemmäs, Lisanka ei ymmärrä perääntyä. Tyttö on vain eksynyt ja vailla syliä, johon nukahtaa. Kun jokin kylmä uppoaa Lisankan vatsaan, hän ei tiedä, mitä tapahtuu.
Keho nytkähtää. Veri purskahtaa suusta leualle. Lisanka tuijottaa Venniä tämän ilmeettömiin silmiin. Lisanka yrittää liikkua, paeta, tehdä mitä tahansa, mutta hän ei saata iskeä tyttöä takaisin. Venni on pelkkä uhri. Hauras ja pieni. Se on kuin iskisi omaa siskoaan. Auran kasvot välähtävät Lisankan verkkokalvoilla, kun hän katsoo Venniä. Heidän täytyy olla samanikäiset. Veri noruu vasten vaatteita, kumpikaan ei tee mitään. Lisanka tuntee, kuinka Venni on vetäisemässä veistä pois, kenties iskeäkseen uudelleen, mutta sitten vasemmalta kuuluu ääni.
Minerva. Mies on seurannut heitä. Lisankan tajunta alkaa keinua. Venni irrottaa, vetäytyy kauemmas. Tytön kasvot ovat kauhistuneet, ilme on aidompi kuin mikään siihenastinen. Jännittynyt pieni peto.
”Minä epäonnistuin.” Pelkkä kuiskaus. Varjo äänestä.
Venni juoksee. Katoaa pimeyteen kuin olisi osa sitä. Minerva miltei juoksee tämän perään, mutta sitten Lisanka putoaa polvilleen, eikä Minerva jätä häntä yksin.
”Min...erva…” Lisanka takertuu kiinni mieheen, joka on aikeissa nostaa hänet ylös. ”Odota. Voin kävellä itse… pystyn siihen.”
Minerva nostaa Lisankan syliinsä. Lisanka ei ajattele haavaa vatsassaan, hän ajattelee vain Vennin kauhistuneita kasvoja.
”Minerva… Venni on…” Hän haluaisi sanoa, että tyttöä pitää auttaa. Että tyttö ei tehnyt tätä tahallaan, hänestä näkee, että häneen sattuu. Suu ei tottele. Verta valuu leualle.
Luolassa nukutaan. Minerva herättää Siran ja muutaman muun, kaaos leviää käsiin. Lisanka yrittää vain sanoa, että tämä ei ollut Vennin syy, että tästä pitäisi puhua, juosta tytön perään ja rutistaa oikein lujaa. Välissä on kivun harso. Sen läpi Lisankan huuto ei kuulu. Joku vetää Lisankan vaatteet pois, ryhtyy tutkimaan haavaa. Kipu leviää pitkin kehoa, se nykii ja kouristelee, mutta se tuntuu tapahtuvan jollekulle muulle. Ajatuksissaan Lisanka on jo juoksemassa pienen tytön perään.
”Pidä kiinni… Koita pitää kiinni. Sinä olet vahva, Lisanka. Älä päästä irti.”
”Tämä voi sattua hieman”, Lisanka kuulee Elrinin äänen. Onko nainenkin herätetty hänen vuokseen?
Lisanka ei tiedä, mitä hänen vartalossaan tapahtuu. Hän on irti. Tältäkö Rashnasta tuntui? Sen täytyi olla jotakin tämän kaltaista. Täydellinen irrallisuus. Ruumis kuuluu nyt jollekin muulle. Kivulle. Niille, jotka osaavat tehdä sille jotakin.
Lisanka keinuu tajuntansa rajamailla, kun suuremmasta käytävästä kuuluu ääniä. Joku tulee tänne. Kultti. Mikä ajoitus. Heillähän piti olla loputtomasti aikaa. Lisanka kuulee terävän, päistään kohoavan naurun. Se on hänen omansa. Miten surkeaa. Hän vuotaa kuiviin, ja kultti on löytänyt heidän majapaikkansa.
”Paetaan!”
”Äkkiä! Vain välttämätön mukaan!”
Joku nostaa Lisankan jälleen syliinsä. Kädet ovat suuret ja lämpimät, ne eivät kuulu Minervalle. Sira pitää kiinni verta vuotavasta tyttärestään. Otteesta tietää, ettei mies aio koskaan päästää irti. Lisanka ei osaa ajatella sitä juuri nyt. Hän tietää muistavansa tämän vasta pitkän ajan päästä, jos eläisi niin pitkälle.
Äänistä Lisanka erottaa osan jäävän luolaan. Kultistit ovat täällä jo. Taistelun ääniä. Lisanka tunnistaa ne, vaikka ei ole koskaan aiemmin todistanut niitä. Kun Lisanka tuntee liikkuvansa eteenpäin, hän painaa päänsä Siran rintaa vasten. Pimeä keinuu yhä mielen laidoilla.
Ajoitus on huono. Kaikelle.
”Älkää… suuttuko Vennille”, Lisanka sanoo ennen kuin tajunta pimenee kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti