Luku 22: Viimeiset tähdet
Iltapäivästä hovi käskee prinssin lepäämään. Aamulla on tapahtunut jotakin, josta Lisankalle ei kerro muu kuin prinssin väsähtänyt, repaleinen olemus. Lisankan ei tarvitsekaan tietää. Hänelle riittää, että prinssi on ollut hänelle hyvä. Ei säälistä tai velvollisuudesta, vaan koko särkyneen sydämensä voimalla.
Lisanka pysähtyy katselemaan käytävältä ulos. Hän on korkeimmassa kerroksessa. Kaupungin siluetti piirtyy alas. Korkeita torneja ja monimutkaisia rakennelmia. Kaikki olevaksi kudottu näkyy täältä, korkeimmaksi kudotusta rakennuksesta.
”Mitä näet?” Pehmeä ääni. Lisanka hätkähtää, sillä ääni on aivan lähellä, eikä hän erottanut kenenkään tulevan taakseen. On kuin mies hänen takanaan olisi pelkkä varjo. Lisanka kääntyy katsomaan tummahipiäistä, nuorekasta miestä. Sirius. Miehellä on kapeat kasvot ja hienostuneet piirteet. Vain violeteissa silmissä on jotakin eläimellistä.
”Sirius, eikö niin?” Lisanka kysyy.
Mies hymyilee. Vino hymy. Sen katsomisesta tulee Lisankalle levoton olo.
”Olet kuullut minusta”, Sirius hymähtää.
”Teidät esiteltiin minulle, kun tulin.”
”Oi, sinuttele minua, pyydän. Olen pelkkä palvelija.”
Pelkkä palvelija? Vaikka mies on kaikkialla. Lisanka on nähnyt ihmisten kuuntelevan ennemmin Siriusta kuin kuningatar Adrasteaa. Missä ikinä Lisanka kulkeekaan palatsin sokkeloissa, Sirius on siellä jo. On kuin miehellä olisi pääsy koko valtakuntaan. Eikä Lisanka ole edes kuullut, mihin sukuun tämä kuuluu. Siriuksen täytyy olla suursuvun miehiä, sellaisella ylpeydellä tämä itsensä kantaa.
”Kauanko olet ollut palatsissa?” Lisanka kysyy, vaikka ei tiedä, onko sellaisen kysyminen sopivaa. Siriuksesta on mahdotonta saada otetta. Jokin miehessä saa hänelle olon, että hänen pitäisi kumartaa.
”Kauemmin kuin sinä olet ollut olemassa, neiti Irelian.”
Lisanka vie käden suulleen. Hän tuntee poskiensa kuumottavan. Sirius ei näytä ollenkaan niin vanhalta. Korkeintaan kolmekymmentä vuotta nähneeltä.
”Älä suotta kainostele. Kuningatar Adrastea on sallinut minun pysyä palveluksessaan pitkän tovin. Se on minulle suuri kunnia.”
Lisanka nyökkää. Kysymyksiä istuu kielen päällä, mutta Sirius ei näytä sellaiselta ihmiseltä, jonka syliin voisi tiputella kevyesti kysymyksiä. Mistä Sirius on tullut? Mikä hänen sukunsa nimi on?
”Entä sinä, neiti Irelian? Aiotko sinä jäädä tänne, kysyä töitä, kenties?”
Kysymys saa Lisankan häkeltymään. Hänkö? Luulisi Siriuksen tietävän, että hän on täällä vain yhdestä syystä. Lisanka pudistaa vaatimattomasti päätään. Hän ajattelee Minervaa, tämän punaisia hiuksia. Maailmaa, joka vielä odottaa Lisankaa.
”Ei kiitos”, Lisanka hymähtää. ”Minulla taitaa olla kokonainen elämä vielä elettävänäni toisaalla.”
”Vai niin. Uskotko, että perheesi kaipaa sinua?”
Hätkähdys. Lisanka kuvittelee, kuinka Aura joutuu tekemään ruokaa pienemmille. Kuinka hän ja Ilira jakavat suuremmat työt sulassa sovussa. Kenties he kaipaavat Lisankaa tekemään oman osuutensa. Lisankan ilme käy vaikeaksi.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tungetella.”
Siriuksen käsi asettuu Lisankan harteille. Lisanka säpsähtää. Hän, joka on kasvanut matalan kivitalon seinien suojissa, ei ole tottunut tulemaan miesten lähestymäksi. Ja nyt miehiä on kaikkialla. Lisanka ei kykene unohtamaan, kuinka huolettomasti Minerva riisuitui hänen seurassaan. Kutojattaret antakoon hänelle anteeksi.
”Sirius, pelotteletko sinä meidän vierastamme?”
Kuningatar Adrastea seisoo Siriuksen takana vaalean hiekan värisessä asussaan. Kuningattaren ulkomuoto on täydellisen viimeistelty. Lisanka nyökkää syvään.
”Teidän korkeutenne.”
”Ei kai Sirius kiusannut sinua?”
”Siriusko? Ei toki. Hän on ollut oikein ystävällinen”, Lisanka sanoo vaikka ei ole varma, tarkoittaako sanojaan.
Adrasteaa katsoessaan Lisanka muistelee jälleen Minervan sanoja. Kunpa mies olisi täällä kertomassa. Adrastealla on historiaa Siran kanssa. Lisanka kykenee vain vaivoin hillitsemään itsensä, kun hän ajattelee kuningattaren mustien silmien nähneen hänen isänsä. Kuningattarella on kenties kova kuori, mutta Lisanka uskoo, että tilanteen tullen tältäkin voisi kalastella tietoja.
”Me tahtoisimme testata sinua, neiti Irelian”, Adrastea sanoo hymyillen Lisankalle. ”Tulisitko perässämme?”
Lisanka nyökkää.
”Testata minua, teidän korkeutenne?”
Ei vastausta. Kun Lisanka seuraa kaksikkoa palatsin alimpiin kerroksiin, hän ei voi olla ajattelematta, että kuningatar ja Sirius kävelevät samaan tahtiin. Heidän eleensä peilaavat toisiaan, on kuin he olisivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Lisanka tietää ajattelevansa liikaa. Voisiko Sirius olla Rashnan isä? Ei. Rashnahan sanoi perineensä isänsä silmät. Sitä paitsi Sirius on aivan liian nuori ollakseen kaksikymmentävuotiaan prinssin isä. Kaksikon suhde on siis jotakin muuta. Lisanka tunnistaa intiimiyden, kun todistaa sitä. Sanattomat eleiden keskustelut, joita vain kaksi ymmärtää. Päänkallistukset, joista ei kykene enää sanomaan, kummalle ne ovat kuuluneet ensimmäisenä.
Ehkä Sirius on tullut palatsiin lapsena. Kenties Adrastea on pelastanut tämän. Vaihtoehtoja on satoja. Lisanka ei lähde arvuuttelemaan enempää. Adrastea ja Sirius pysähtyvät umpikujaan päättyvälle käytävälle. Ikkunoita on vähemmän kuin muualla palatsissa, raskaat viininpunaiset verhot peittävät seiniä. Käytävän päässä on koristeellinen seinä, jonka edessä seisoo patsas yhdestä kutojattaresta side silmillään, haavat sormissaan. Muualta valkea marmori on sormista hyytyneen punainen.
Adrastea kulkee patsaan luo ja kumartaa. Kuningattaren kädet koskettavat patsaan käsiä. Jumala ja hänen valittunsa. Maa värähtää. Hetken Lisanka on varma, että kutojattaret lähettävät heille viestin, puhuttelevat heitä. Sitten Lisanka erottaa patsaan siirtyneen. Lattiassa on aukko. Lisanka haukkoo henkeään.
”Kuinka...”
Adrastean kasvoilla on hymy, joka saa kuningattaren silmät säihkymään. Kylmät väreet kulkevat pitkin Lisankan selkää.
”Oletko sinä koskaan kuullut maanalaisista reiteistä, Lisanka?” Sirius kysyy. Hymy miehen kasvoilla on vain jäljitelmä Adrastean hymystä.
Lisanka nyökkää. Kultin reitit. Ja varjottomien. Huuto ehtii kuolla kurkkuun ennen kuin syntyykään. Kutojattarille kiitos.
”Me säilytämme vankejamme täällä.”
Vankeja.
”Tietääkö joku tästä paikasta”, Lisanka nielaisee, ”teidän korkeutenne?”
Sirius kävelee naisten edellä pimeyteen ja nappaa käytävän seinälle ripustetun soihdun.
”Vain minä ja Sirius”, Lisankan vierelle asettunut Adrastea sanoo hymyillen. Kuningatar vie sormen suulleen. ”Ssh, älä kerro prinssille mitään siitä, mitä tulet täällä näkemään. On asioita, joita poikani ei tarvitse tietää ennen kuin hänestä tulee hallitsija.”
Hovisalaisuuksia. Lisankaa kylmää. Maanalaiset reitit ulottuvat aina palatsin alle saakka. Minne muualle niillä pääsee? Hetkessä Lisanka yhdistää palaset. Jos kuninkaalliset pääsevät tänne, sama toimii myös toisesta suunnasta. Kultin täytyy päästä tänne.
”Teidän korkeutenne”, Lisanka hengähtää, ”kuinka –”
”Kultin reitit eivät johda tänne.” Adrastea ei ole typerä. Hän on jo aavistanut, mitä Lisankan mielessä liikkuu.
”Kiveä voi aina louhia.”
”Jos kultti olisi halunnut päästä tänne, he olisivat jo täällä.”
Lisankalla on silti kauttaaltaan kylmä. Kun patsas humahtaa takaisin paikalle ja käytävän valo katoaa, Lisankan sisintä puristaa. Hän on vähällä tarttua Adrasteaa kädestä, niin läpitunkevana pimeys hänen iholleen löytää. Se tahtoo hänestä kaiken. Siriuksen soihtu ei auta.
Käytävä lakkaa näyttämästä käytävältä, kun he käyvät syvemmälle maan alle. Paine tuntuu ohimoissa. Lisanka hengittää tasaisesti, vannottaa selvinneensä pahemmastakin. Minervakin pystyy tähän, vaikka pimeys on huokoinen ja kostea. Lähellä. Tältä Rashnasta on täytynyt tuntua koko ikänsä. Tämä on se tunne, joka altistaa ihmisen veljelle. Jotkut eivät tarvitse pimeää tunteakseen sitä.
Sirius osoittaa soihdullaan alemmas. Yhä vain syvemmälle maan ytimeen kulkevia käytäviä. Kovaa kalliota. He eivät millään voi olla enää pelkästään palatsin alla. Nämä käytävät johtavat kaikkialle. Niitä risteää ja syntyy. Kuhiseva pimeän verkosto. Lisanka puristaa käsiään nyrkkiin jotta ei huutaisi. Yksi käytävistä kulkee samalla tasolla kuin tähänastinen, palatsiin johtava käytävä. Sirius kulkee edeltä sen päähän ja pysähtyy yllättäen.
Lisankan silmiltä kestää tottua pimeään. Sirius osoittaa valollaan käytävän sivuille. Lisää onkaloita. Vinoja kaltereita. Puolihuonosti suunniteltuja tiloja. Ei tänne tuoda ihmisiä vangeiksi. Tämä on hauta. Mädän haju iskee pistävänä vasten kasvoja. Lisanka ei salli itsensä antaa ylen.
Kalterien takaa erottuu likaisia lautasia. Kuin kotieläinten astioita. Lisanka vapisee. Hän ei tahdo nähdä sitä, mitä ahtaissa onkaloissa pidetään. Haju riittää. Sirius vie kuitenkin soihtuaan lähemmäs, jotta Lisanka varmasti näkisi. Odotus leijuu ilmassa. Lisanka sattaa tuntea sen kipristelynä sormenpäissään.
Onkalonsisäisellä pimeydellä on silmät. Suuret ja mustat. Valkuaiset kiiltävät pimeässä kuin viimeiset tähdet. Lisanka päästää nyyhkäyksen. Likainen iho. Paiseita sormissa, miltei pilalle rohtuneet huulet. Lisanka kääntää päänsä pois, mutta toisista onkaloista loistaa lisää suuria, inhimillisyytensä menettäneitä silmiä.
Lisanka peittää kasvonsa käsillään. Mitä nämä ihmiset ovat tehneet ansaitakseen tämän? Ikuisen pimeyden. Kehoneritteiden hajut ja kalterit. Kun Lisanka avaa silmänsä, ohuet, likaiset sormet ojentelevat kohti Siriuksen pitämää valoa. Mitä tahansa, jotta valo pysyisi edes hetken.
”Keitä he ovat olleet?” Lisanka sopertaa. Ketkä ovat joutuneet maksamaan kaikellaan, antamaan valonsa pois?
”Jumalten tahtoa vasten rikkoneita.”
”Eikö heille ole tavallista vankilaa?”
”Sellainenkin on.”
”Miksi sitten…”
”Haluan, että sinä osoitat kykysi uudelleen.”
Adrastea viittoo yhtä onkaloonsa käpertynyttä lähemmäs kaltereita. Ei reaktiota. Eleet ja sanat eivät toimi. Ihmisraato on kaiken sellaisen ulkopuolella. Silmistä heijastuu ainoastaan Siriuksen pitämä tuli. Kasvoista on jäljellä pelkät repaleet. Ruumista Lisanka ei erota suurelta kauhtanalta.
Sirius tarttuu vankia vaatteesta ja kiskoo tämän aivan lähelle kalteria. Ei elettäkään. Lyhistynyt ihmismytty retkottaa vasten kaltereita, ei reagoi edes valoon, jota Sirius pitelee aivan lähellä tätä.
”Tämän varjo on kontrolloitu”, Sirius sanoo. ”Pelasta hänet.”
Liian myöhäistä, Lisanka haluaisi sanoa. Mikään ei voi häntä enää pelastaa. Ei mikään määrä valoa. Mennessään lähemmäs Lisanka ei ole varma, mikä on ollut pahinta. Tekeekö veljen kontrollointi todella ihmisestä tällaisen, vai onko hehku kaikonnut silmistä vasta täällä, kosteassa pimeydessä? Lisanka ravistelee ajatuksen pois ja vetää puukon vyöltään. On ihme, että hänen on sallittu pitää se palatsissa. Kenties hän ei sittenkään tiedä maailmasta mitään.
Kontrolloitu varjo väräjää soihdun valossa. Liike on hidasta, varjolla ei ole enää mitään syytä tempoilla joka suuntaan. Se on jo saanut haluamansa. Vapisten Lisanka iskee puukkonsa vasten kovaa kiveä, vasten hitaasti tanssivaa varjoa. Kuuluu piinattu, puoliksi inhimillinen kirkaisu. Se ei lähde vangista. Varjo kirkuu, vääntyilee puukon alla. Lisanka painaa kovempaa. Keskittyy. Kaikkoa, veli. Vapauta tämä viaton ihminen.
Varjosta lähtee tummia säikeitä. Hetken ne suhisevat ilmassa, kieppuvat kuin kytevä, elämästään taisteleva tuli. Sitten ne katoavat. Vanki nytkähtää. Pää painuu hervottomana alas. Vain rintakehän hienoisesta kohoilusta Lisanka tietää, että tämä elää yhä.
Lisanka kohtaa Adrastean ja Siriuksen katseet. He katsovat vuoroin häntä, vuoroin toisiaan. Jälleen kaksikon välille jää jotakin sellaista, jota Lisanka ei tavoita.
”Sinä todella pystyt siihen”, Adrastea hymähtää. Ei mitään muuta. Kuningatar nousee ylös maan tasalta, suoristautuu niin ylös kuin ahtaassa luolassa kykenee.
”Tulehan. Mennään takaisin.”
”Entä…” Lisanka luo katseita varjostaan vapautettuun vankiin. Sirius tarttuu näennäisen lempeästi Lisankaa käsivarresta ja kiskaisee tytön mukaansa. Lisanka ei ehdi jäädä tuijottamaan pimeyteen jääviä vankeja, luisevia käsiä, jotka yhä kurottelevat ääneti kohti valoa.
Pimeässä ei puhuta mitään. Vasta päivänvalossa Lisanka vetää raskaasti henkeä, lysähtää polvilleen käytävälle. Kyyneleet puskevat pintaan, niille ei voi tehdä mitään. Läpitunkeva pimeys tuntuu yhä aavistuksena hänen ihonsa pinnalla. Lisanka rutistaa itseään, tekee kaikkensa pysyäkseen kiinni kehossaan.
”Hienosti tehty, Lisanka”, Adrastea sanoo ja kumartuu tarttumaan Lisankaa olkapäästä. ”Sinä pystyt vielä parantamaan poikani.”
Lisankasta lähtee vain hiljaista valitusta.
”En ole koskaan nähnyt kaltaistasi”, kuningatar kuiskaa. ”Kuvittelin, että sellaista ihmistä ei olekaan, joka pystyy vastustamaan veljeä. Olet ainutlaatuinen.”
Äänestä ei voi päätellä mitään. Se on samanlainen kuin aiemminkin. Silti Lisanka saa siitä kiinni. Adrastealla on historiaa Siran kanssa. Valheita. Kuningatar suoltaa Lisankalle silkkoja valheita. Tai sitten Minerva valehteli. Lisanka ei tiedä. Hän tietää vain, että pimeässä on ihmisiä, jotka on jätetty sinne.
”Älä kerro kenellekään, mitä näit luolastossa”, Adrastea ohjeistaa. Sirius seisoo hänen takanaan. ”Edes lähin hovini ei tiedä siitä. Sinne vangitut ihmiset ovat pimeytensä ansainneet, älä huolehdi siitä. He ovat uskonnon vihollisia.”
Uskonnon vihollisia. Lisanka ei osaa kuvitella, että kutojattaret kaikessa armossaan tahtoisivat syöstä jonkun varjoihin. Sellaista vihaa eivät edes maailman luojat kanna sydämissään.
Adrastea nousee ylös. Lisankan jalat eivät vielä kanna. Painavia salaisuuksia. Ne istuvat Lisankan selän päällä, painavat häntä lysyyn. Vasta täällä, maanpinnalla, hän ymmärtää, että salaisuuksia ei uskota kuin kahdesta syystä. Luottamuksesta ja silloin, jos toisen on tarkoitus kuolla joka tapauksessa. Lisanka ei voi olla kiljahtamatta, kun hän ymmärtää, kumpaan ryhmään hän kuuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti