Luku 51: Ihan onnelliset ihmiset
Seuraavana aamuna aurinko paistaa niin kirkkaasti, että se sattuu silmiin. Sana tapahtuneesta on jo kiirinyt kaikkialle Laetaan. Kerrankin tieto liikkuu nopeasti. Lisanka herää raajat aristaen valoisaan aamuun. Satiinilakana on pehmeä hänen ihoaan vasten. Minervan pörröinen punainen tukka on vallannut puolet toisesta tyynystä. Lisanka hätkähtää, kun muistaa Minervan vain kaatuneen samaan sänkyyn jaksamatta enää nousta. He kaikki ovat nyt väsyneitä. Eilinen painaa tuhannen elämän voimalla, mutta se ei haittaa. He ovat hengissä edelleen.
Lisanka tuijottaa sikeästi nukkuvaa Minervaa. Uni sopii miehelle, se pehmentää hänen piirteitään. Hellyys leviää Lisankan rinnassa. Varoen hän koskettaa miehen olkaa saaden tämän säpsästämään. Minerva pomppaa istumaan hätä silmissään. Vasta, kun hän näkee Lisankan, ilme rauhoittuu, pulssi tasaantuu. Lisanka menee lähemmäs, sipaisee Minervan paljasta olkaa. Enää hän ei ajattele kutojattaria. Mikään näin lempeä ja kaunis ei voi olla väärin.
”Me selvisimme”, Lisanka kuiskaa silittäen Minervaa olalta solisluulle, koskien jokaista pisamaa kuin vanhaa tuttuaan.
”Olemmeko me… palatsissa? Muistikuvani ovat hataria.”
”Me tapoimme hurjan monta varjoa.”
”Sen minä muistan. Taisin vain nukahtaa heti, kun sain pääni tyynyyn.”
Lisanka hymähtää.
”Niin kävi. Muutkin ovat täällä.”
Minerva kohottaa punaisia kulmiaan.
”Varjontappajat, siis. Minun isäni myös – palatsissa, ajatella.”
Ensimmäinen kerta, kun Lisanka kutsuu Siraa isäkseen. Tämän hän muistaisi. Aamun kirkkaan, suoran valon, joka häikäisee pimeimmän yön jälkeen. Minervan valtoimenaan juoksevat punaiset hiukset ja sanat, jotka sitovat yhden miehen iäksi häneen, hänen isäkseen. Niin on hyvä. Lisanka antaa sen tapahtua. On mentävä eteenpäin.
”Entä sinun prinssisi? Onko hän kunnossa?”
”Toivon mukaan. Aion mennä katsomaan häntä heti.” Lisanka nyrpistää nenäänsä. ”Eikä hän ole minun prinssini, mitä sinä oikein selität? Tällaisella hetkellä…”
Minervan käsi jää Lisankan poskelle. Kosketus on lempeä. Lisanka muistaa suudelman kaiken keskellä. Se vain tapahtui, tuntui oikealta sillä hetkellä. Mitä pitempään Lisanka katsoo Minervan vihreitä silmiä, sitä selkeämmin hän tietää sisällään, ettei halua jättää suudelmaa sinne, keskelle pimeää kaaosta.
Lisanka vetää Minervan hellästi itseään vasten, kuljettaa kädet Minervan niskaan ja painaa huulensa miehen omille. Kaikki tapahtuu varovasti, kuin Lisanka olisi nuori korento ensi kertaa siivillään. Ilme Minervan kasvoilla on pohjattoman lempeä, kun he päästävät irti toisistaan. Sitten miehen kasvoille leviää poikamainen virnistys.
”Ah, punapää, sinä taidat tykätä minusta! Hahaa, tiesin!”
Lisanka mätkäisee Minervaa päähän tyynyllä, jonka päällyste näyttää kalliimmalta kuin hänen kotitalonsa.
”Nyt loppuu!” Lisanka älähtää ja nousee pukemaan päällysvaatteita ylleen. Poskia punottaa, kun Minerva ei voi lakata tuijottamasta hänen pukeutumistaan. Hän katsoo Minervaa takaisin, imee tämän piirteitä kuin toivoisi voivansa sulautua niihin.
Lisankan käsi etsii huivia, jotakin, jolla peittää sen, mitä hän on. Mutta ei huivi ole täällä. Se on edellisessä elämässä, tallottu ja unohdettu. Jää hyvästi, vanha ystävä. Häpeä on vihdoin poissa. Lisanka kampaa punaiset hiuksensa ja sallii niiden lainehtia selkään. Minerva pukee mustat vaatteensa ja astelee sitten käytävälle yhdessä Lisankan kanssa.
Palvelijoita katsellessaan Lisanka ei saata unohtaa niitä, jotka halusivat hänen kuolemaansa. Kuinka eri tavalla häntä katsotaankaan nyt, kun hän on pelastanut heidät. Lisanka ei tahdo tuntea ylpeyttä siitä. Hän ei suostu olemaan enempää kuin tyttö, joka ei kotoa lähtiessään tiennyt, kuka on. Ei hän tiedä vieläkään. Ei ole perhettä, jonka luo palata, mutta maailma on yhä auki. Koko kehoa sattuu ja korventaa, kuluisi vuosia, että Lisanka voisi antaa anteeksi ja päästää irti. Hän voi olla kansan silmissä varjoton, mutta hän tietää kantavansa näkymätöntä varjoaan vielä pitkään. On asioita, jotka eivät vielä kestä päivänvaloa. Kyyneliä, jotka eivät vielä tule. Hän sallii sen itselleen.
Sira ja muutamat varjontappajat ovat kokoontuneet suureen saliin. Rashna seisoo sinisessä kaavussaan. Hän on pukenut kaulalleen suuren korun, josta roikkuu kutojattarien silmä. Lisankaa hymyilyttää. Rashna on peseytynyt ja suittu, mutta pojan silmät ovat vielä verestävät ja katse maassa.
Lisanka halaa ensimmäisenä Rashnaa. Prinssiä, joka uskoi häneen. Ystävää. Siriuksen menetys näkyy kaikessa, mitä Rashna tekee, mutta Lisanka ei aio moittia prinssiä siitä, että tämä rakasti. Prinssillä on jo riittävästi taakkaa kannettavanaan. Sira tulee varovasti lähemmäs, pyytää hitain askelin lupaa tulla tyttärensä luo. Lisanka hymyilee isälleen ja halaa tätä lujasti. Sira silittää Lisankan hiuksia. Niiden ei tarvitsisi olla piilossa enää koskaan.
”Olen niin pahoillani, tytär rakas”, Sira kuiskaa Lisankan hiuksiin. Isä siis tietää. Lisanka huokaisee syvään. Enää häntä ei itketä. Häntä itkettäisi joskus paljon myöhemmin, silloin kun kaikki muukin tulisi kohinalla pintaan.
”Onneksi olet nyt siinä.” Lisanka tarkoittaa joka sanaa. Lanka hänen ja Siran välillä on vielä hauras, mutta vuodet vahvistaisivat sitä. Olisi annettava ajan virrata.
”Teidän korkeutenne, mitä te aiotte nyt?” Lisanka kysyy irrottauduttuaan isästään.
Rashna puristaa vaivalloisen hymyn kasvoilleen.
”On edettävä yksi askel kerrallaan. Nyt kansa tietää varjottomista. Se ei vielä riitä poistamaan vuosisatoja kestänyttä vihaa ja vainoa, mutta aion tehdä parhaani. Me käymme Siran kanssa vielä monia neuvotteluja. Palatsia tulee muuttaa sisältä käsin. Mätä on ehtinyt levitä pitkälle. Minun elinikäni ei riitä korjaamaan äitini aiheuttamia tuhoja. Ja…” Rashna vetää syvään henkeä. ”Ja kaikkea sitä, mitä sisaruskon nimissä on tehty jo vuosisatoja. Sen lopettaminen alkaa nyt. Minun hallintokaudellani.”
Rashna puhuu sellaista ylpeyttä äänessään, että Lisankan tekisi mieli rutistaa poikaa tiukasti.
”Kultti on yhä olemassa”, Rashna sanoo synkästi. ”Jos te varjottomat ette pidä sitä liian tekopyhänä, minä tahtoisin, että te auttaisitte meitä saamaan yhä useampia kultisteja kiinni. Minä en tahdo teloittaa ketään heppoisin perustein. Tahdon ymmärtää ja muuttaa rakenteita.”
Miltei aikuisen puhetta. Lisankasta Rashna on aina tuntunut pieneltä lapselta, joka itkien tarttuu kenen tahansa hihaan. Nyt hän puhuu kuin joku, joka on nähnyt enemmän. Lisankaa hymyilyttää.
”Entä te? Jäättekö te kaikki kruunajaisiini? Se olisi minulle suuri kunnia”, Rashna kysyy hymyillen varovasti. Äänessä lepää niin suuri toive, ettei Lisanka voi pudistaa päätään, vaikka oma elämä odottaa avautuvassa päivässä. Lisanka vilkaisee ensin Minervaa, sitten isäänsä. Hän nyökkää.
”Me jäämme. On vielä paljon korjattavaa, kaiken tämän siivoamista riittää vuosikymmeniksi. Mutta ennen sitä me juhlimme teitä, meidän kuningastamme.”
”Ja teitä, varjontappajia, jotka olette vihdoin siinä, näkyvissä kaikelle kansalle.”
Hymyjä vaihdetaan. Kun joukkio sekottuu, Rashna vetäisee Lisankan hihasta sivummalle. Prinssin syaaninsiniset silmät ovat täynnä odotusta.
”Lisanka… Tahdon kiittää sinua henkilökohtaisesti.”
Lisanka kohottaa kulmiaan.
”Tulen vasta hitaasti ymmärtämään, kuinka paljon olet tehnyt eteeni.”
”Teitä on manipuloitu kaikkien toimesta. Äitinne ja Sirius kontrolloivat teitä jo kauan ennen varjonne menetystä.”
Siriuksen nimen kuuleminen saa Rashnan sukemaan silmänsä. Kipua ei voi täysin piilottaa.
”Sinä uskoit minuun. Kiitos siitä. Ja…”
Rashna nielaisee.
”Ja kiitos, kun pidit pintasi hänen kanssaan. Siriuksen.”
Rashna ei enää katso suoraan Lisankaan. Prinssi ei pysty. Lisanka sipaisee hänen kättään hiljaa.
”Olen pahoillani hänestä. Ja kaikesta muustakin.”
”Minäkin olen. Kuulin, että sinun…”
Lisanka nielaisee. Niin. He ovat poissa nyt.
”En voi vielä antaa pikkusiskolleni anteeksi, mutta tahdon kohdata hänet joskus. Paljon, paljon myöhemmin. Haluan katsoa häntä silmiin ja ymmärtää.” Lisanka vetää syvään henkeä. ”Minä aion mennä isosiskoni luo teidän kruunajaistenne jälkeen. Kerron hänelle kaiken. Me elämme vastedes kaksin. Ellei Minerva halua…” Lisankan posket punehtuvat. ”Ei, liian aikaista. Onneksi Siralla on äiti. Minerva voi asua siellä. En tahdo, että kaikki varjottomat joutuvat yhä asumaan maan alla.”
”Onhan Laetassa tilaa. Minun valtakunnassani yhdenkään varjottoman ei tarvitse enää paeta maan alle.”
Lisanka hymyilee. Prinssi on niin kovin rohkea. Hän yrittää kovasti.
”Ja, Lis… Minä aion kertoa sinulle salaisuuden. Älä kerro tätä kenellekään. Se voisi kuulostaa monen korvaan hieman… väärältä.”
Rashna kurottaa kohti Lisankan korvaa.
”Minä aion vielä etsiä Siriuksen.”
”Mitä?” Lisanka hengähtää.
”Jumalat eivät kuole. Jos hän on vielä joskus olemassa jossain, minä etsin hänet ja pitelen häntä.”
”Rashna… te ette…”
”Anna minulle anteeksi. Olen syvän rakastunut häneen yhä edelleen.” Rashna huokaa. ”Mutta älä huoli, en anna sen vaikuttaa päätöksiini kuninkaana. Tahdon kultin vastuuseen kaikesta tästä. Olkoonkin, että he eivät tienneet Siriuksen olevan veli. Ja minä aion hankkia perheen. Lapsia.”
”Lapsia?”
”Kyllä. Lapsia. En vain yhtä lasta.”
Lisanka alkaa nauraa.
”No nyt kuulostaa paremmalta! Loistavaa. Pitäkää kiinni tuosta.” Uskonnon on aika muuttua. Kutojattaret eivät tahdo tämän menevän näin, Lisanka tietää sen nyt.
”Ja sinä voit vihdoin kutsua minua nimeltä. Ole kiltti, Lis, sinä pelastit henkeni.”
”Hyvä on… Rashna.”
Rashna pörröttää Lisankan punaista tukkaa.
”Sinä olet niin kaunis tukka vapaana. Olen iloinen puolestasi.”
”Minäkin sinun, prinssi rakas. Meistä tulee vielä ihan onnellisia ihmisiä. Vannon sen.”
Niin. Siihen on hyvä jäädä. Ikkunasta saliin paistavaan aurinkoon, hymyyn ystävien kasvoilla. Ihan onnellisiin ihmisiin. Sitä kohti Lisanka katsoo, kun hän kohottaa katseensa taivaalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti