Kun astumme sisään, ensimmäinen asia, jonka näen, on siskoni juoksemassa pannun kanssa ulos. Mikä ikinä käryääkin sen pinnalla, on jo menetetty. Huuto kaikuu keittiöstä eteiseen. Kakofonia saattelee meidät tervetulleeksi illanviettoon. Riisumme takkimme ja hymyilemme toisillemme. Minua naurattaa keittiöstä kantautuva mekastus, joka ei lakkaa edes meidän tultuamme.
”Frida! Pannu pois! Poltat koko talon!”
”Joku tekee lihapullat!”
”Miten tuon saa edes poltettua?”
”Hei! Vesi kiehuu jo!”
”Aaaaa!”
”Joku koputtaa oveen! Varmaan Aldenit tai Ragnar, käykää joku avaamassa!”
Vilkaisen Wilhelmiä ja alamme nauraa yhtä aikaa.
”Hei, anteeksi vain, mutta me olemme täällä jo. Hei vaan kaikille, hyvinkö sujuu ruoanlaitto?”
Kaikki tuijottavat meitä.
”Ai, kappas! Murut! Tervetuloa!” Anri huudahtaa kauempaa. Hän pitelee käsissään jotakin posliiniastiaston kaltaista. ”Keitetäänpä meille teetä. Menikö joku avaamaan oven?”
”Ei”, kuuluu matala ääni ovensuusta. Ragnar seisoo siellä pitkänä mustassa takissaan. ”Ei kukaan tullut avaamaan, mutta ovi oli auki. Iltaa taloon.”
Keittiökaaos jatkuu taustalla, kun vaihdamme halauksia kaikkien kesken. Mitään ei palaa pohjaan, vaikka jäänkin halaamaan ruokaa laittavia tyttöjä pitemmäksi aikaa kuin oli tarkoitus. Tänään kaikki on vain niin hyvin. Ei kiirettä minnekään, uusi vuosi löytäisi meidät ajallaan. Olemme kaikki täällä, koko perhe. Anri laittaa meille teetä, Victoria asettelee teeleivät tarjolle. Minä istun isoimmalla sohvalla Wilhelm kyljessäni ja tuijotan rakastamiani ihmisiä. Tässsä hetkessä on kaikki.
Teestä päästään itse ateriaan, kun tytöt selättävät keittiökaaoksen. Minä käyn välillä nappaamassa maistiaisia Victorian ja Marian olkien yli. Sitä kestää niin kauan, että Frida tulee kiskomaan minut pois.
”Veliseni, malta nyt vähän!”
”Minä olen yksinkertainen poika. Kun näen ruokaa, haluan syödä sen.”
”No niin minäkin, mutta odota nyt hetki. Wilhelm, ruokitaanko tätä lasta kotona ollenkaan?” Frida nauraa.
Wilhelm räpyttelee silmiään ja väläyttää meille leveimmän hymynsä.
”Ei, ihan nälkiintynyt otus se on, kuten huomaat.”
”Hei, kulta, sinun piti pitää puoliani!”
Wilhelm näyttää minulle kieltä. Minä kumarrun suutelemaan häntä. Frida päästää yökkäysääniä taustalla.
Lopulta ruoka on pöydässä. Dorian näkee saman, minkä minäkin. Ravintoa. Hän napsii kinkusta palasia ennen lupaa. Vinkkaan hänelle silmää. Rikoskumppanini. Lopulta Victoria huomaa veljensä toimet ja raportoi niistä kaikille. Keskustelua käydään kiivaasti, kunnes Ragnar siunaa ruokarauhan ja viimeistelee käsillä olevan kaaoksen. Minua vain naurattaa. Milloin meistä tuli tällaisia? Säheltäviä, nauravaisia aikuisia. Ei laisinkaan huono kehityskaari, jos minulta kysytään.
”Ihanaa muussia…”
”Frida, mitä sinä laitoit tähän kastikkeeseen?”
”Saako sitä teetä vielä?”
Istumme pöydässä tuntikausia. Tällaista tämä aina on.
”Meidän täytyy tehdä jotkin uudenvuodenlupaukset. Edes pienet sellaiset”, Anri ehdottaa.
”Joo!” Victoria hihkaisee.
”Saanko luvata syöväni Juliuksen kanssa kaikki tähteet, jotka tältä päivältä jäävät?” Dorian kysyy silmät tuikkien.
”Et”, Anri ja Victoria vastaavat samaan aikaan.
”Ei mutta. Oikeasti. Luvataan jotain.”
”Eikö uudenvuodenlupauksien kuulu olla salaisuuksia?” Frida kysyy.
”Ei, jos päätämme niin”, hymähdän. ”Kuka aloittaa? Tuskin sen porukalla tarvitsee olla mitään suurta ja syvällistä.”
Ragnar heilauttaa kättään. Kaikki tuijottavat häntä hämmentyneinä.
”Minä lupaan olla ensi vuonna enemmän teidän kanssanne.”
”Aivan oikein! Sinua ei näy aina sitten millään”, Anri tuhahtaa.
”Pahoitteluni.”
Anri siristää silmiään.
”Hmm, minun vuoroni”, hän mutisee. ”Minä ajattelin kokeilla, miltä tuntuisi olla vuosi ilman… juhliani.”
”Te aivan oikeasti järjestätte niitä vielä?” Wilhelm hengähtää.
Anri nyökkää.
”Järjestämme toki. Ajattelin vain olla vuoden ilman ja keskittyä… no…” Anrin käsi hapuilee Dorianin omaa. Dorian tarttuu häntä kädestä, hivuttautuu lähemmäs ja suutelee Anria lempeästi. Dorianin toinen käsi jää tanssimaan Anrin vaaleille suortuville. Siitä on pitkä aika, kun olen nähnyt heidät tällaisina. Hymyilyttää.
”Minä aion tehdä parempaa politiikkaa”, Dorian huokaisee päästettyään irti Anrista.
”Voit viedä neuvostolle sellaisia terveisiä, että…” Ragnar nielaisee lopun. Mies pudistelee harmaata päätään.
”Älä huoli, neuvoston vanhimmat taipuvat jo kauniisti meidän nuorikoiden tahtoon.”
”Aivan oikein”, Ragnar puuskahtaa.
Vielä vuosia sitten en olisi kuvitellut Ragnarin sanovan niin. Hänen ei pitänyt olla mies, joka istuu tässä meidän kanssamme viettämässä uudenvuoden aattoa. Miten kauas olemmekaan tulleet niistä ihmisistä, jotka osasivat vain satuttaa toisiaan. Olen meistä kaikista hirveän ylpeä.
”Minä tahdon olla rehellisempi tunteistani ja ajatuksistani”, Frida pudottaa yhtäkkiä.
”Ai jaa? Onko sinulla jotain kerrottavaa, Frida?” minä kysyn tuijottaen siskoani pitkään.
Huomaan Marian pudistelevan päätään.
”Ei hän sitä tarkoita.”
”Olemme ylpeitä sinusta, Frida”, Victoria sanoo. Sekä Victoria että Maria painavat pehmeät suukot Fridan päälaelle. Minua hymyilyttää edelleen. Siskoni on hyvissä käsissä.
”Minä voisin puolestani luvata ylipäätään puhua enemmän. Jätän paljon sanomatta, enkä ole ylpeä siitä, en enää”, Maria huokaa. Siskoni silittää hänen olkaansa.
”Minä taas haluan tulla paremmaksi kuuntelijaksi”, Victoria sanoo hiljaa.
”Sisko! Sinä olet jo paras kuuntelija!” Dorian hengähtää kuin Victorian sanat olisivat suora loukkaus häntä vastaan. ”Et voi mitenkään kehittyä enää tuota paremmaksi!”
”Tätä ei nyt kysytä sisaruksilta!”
”Sinä olet hyvä kuuntelija…” huomautan. Victoria pyöräyttää silmiään.
Jäljellä olemme enää minä ja Wilhelm. Rakkaani tuijottaa käsiään lasittunein silmin. Sipaisen hänen poskeaan, ei reaktiota.
”Kulta…”
”Aldenit vielä. Mitä lupaatte?” Anri hymyilee.
”Noinko te meitä kutsutte, kun emme ole paikalla? Sukunimellä. Aika epäluovaa”, naurahdan. Rakkaani voi sillä välin koota itseään.
”Useimmiten te olette sydänkäpyset tai kullat, mutta no…” Anri pudistelee päätään.
”Paitsi minulle, koska kuka hitto haluaa sanoa veljeään sydänkäpyseksi?” Frida irvistää.
”Mitä muutakaan he olisivat?” Anri kohauttaa harteitaan.
Minä hymähtelen heidän sanoilleen. Silitän Wilhelmin kättä varovasti. Hän tuntuu reagoivan vihdoin. Hän nostaa katseensa varoen.
”Minä lupaan pysyä elossa.”
Sisälläni läikehtii. Vedän rakkaani tuoliltaan sylilleni ja painan pääni hänen hiuksiinsa.
”Niin juuri…” Suukotan häntä poskelle. ”Niin sinun pitääkin…”
Ajattelen sairaalaa, märkiviä haavoja ja mustelmien peittämää selkää. Ei enää. Ei ikinä enää. Tämä vuosi on jättänyt jälkensä meihin, mutta olemme menneet kauniisti eteenpäin. Rakkaani kävelee jo itse ja käy töissä. Olen hänestä hillittömän ylpeä.
”Hyvä, erittäin hyvä”, Anri sanoo lempeästi. ”Siitä on hyvä lähteä. Entä mitä sanoo aviomies?”
Yritän pinnistää edes yhtä omaa ajatusta, mutta keksin vain kymmenittäin rakastani koskevia lupauksia. Huolenpito. Häävuosipäivä. Arki. Rakkaus. Suljen hetkeksi silmäni, yritän nähdä itseni kaiken sen keskeltä. Sitten keksin.
”Minä tahdon opetella tuntemaan itseni. Tulemaan itseni parhaaksi ystäväksi. Käykö se?”
Kaikki tuijottavat minua hetken, hymyilevät sitten.
”Käy, veli rakas”, Frida sanoo pehmeästi. ”Käy oikein hyvin.”
Wilhelm silittää niskaani ja suukottaa minua nenänpäähän.
”Vihdoin sinä sanot sen ääneen.”
Kun lupaukset on sanottu, puemme takit päällemme ja suuntaamme ulos katselemaan tähtiä. Osa keksii mennä lumisotaa, pian tytöt makaavat kaikki pienessä kasassa lumessa. Anri ja Dorian hyppäävät heidän päälleen, Ragnar jää pudistelemaan päätään viereen. Minä ja Wilhelm jäämme pihan reunalle tuijottamaan hitaasti putoilevaa lunta.
”Rakas…”
”Niin?”
”Kiitos tästä vuodesta. Kiitos ihan kaikesta”, hän kuiskaa kaulukseeni. Pienet kädet ovat kietoutuneet ympärilleni. Silitän häntä vyötäisiltä.
”Kiitos itsellesi. Olemme menneet läpi niin paljosta. Olen meistä ylpeä.”
”Minäkin olen.”
Muut kikattavat taustalla. Suljen silmäni hetkeksi, annan elämän äänien täyttää aistini. Olemme vihdoin tässä, näin pitkällä. Elämässä, jonka halusimme. En ajattele itkettyjä itkuja, kaikkia niitä öitä, jotka käytin pitäen tätä pientä ihmistä elossa. Jokaista hetkeä, kun tuntui, ettei meistä kumpikaan jaksa enää jatkaa eteenpäin. Silti me jäimme tähän, kudoimme verkkomme näiden ihmisten keskelle. Löysimme paikkamme. Ja ennen kaikkea pysyimme yhdessä.
”Rakas. En vaihtaisi mitään. En nyt enkä aiemmin.”
Wilhelmin silmät suurenevat. Sitten hän hymyilee pehmeästi ja painaa päänsä rintaani vasten.
”Ihanaa, että pystyt ajattelemaan niin. Ja muru, olen tässä sinua varten. Ihan tosi olen. Tahdon ensi vuodelle paljon kauniita hetkiä, paljon rakkautta ja valoa.”
”Ja sitä me saamme. Tiedän sen.”
”Tiedätkö?”
”Aivan varmaksi.”
Vedän hänet pitkään suudelmaan, pyyhin lumihiutaleita hänen hiuksistaan.
Taustalla kaikki muut ovat saaneet nostettua itsensä kasasta. He ovat kerääntyneet odottamaan, että Dorianin taskukello lyö kaksitoista. Suukotan Wilhelmiä nenänpäälle ja kohotan kulmiani. Hän nyökkää. Kuljemme yhdessä muiden luo. Kun kello lyö tasan, painumme kasaksi, halaamme kaikki toisiamme lujaa, menneen ja tulevan vuoden edestä.
”Hyvää uutta vuotta!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti