Hamartia: luku 43

 Luku 43: Uhraukset

Auran koko keho on tulessa. Muutama kolhu päässä ei tunnu missään, mutta Vennin katseleminen saa hänen ruumiinsa huutamaan. Venni vuotaa verta. Aivan liikaa. Haju leviää kaikkialle, miltei estää Auraa raahaamasta rakastaan. Kyyneliä silmissä. Ei nyt. Ei vielä. Venni selviäisi. Hänen olisi pakko selvitä.

Punainen noro valuu Vennin huulelle.

”Au… ra.”

”Ei, älä puhu. Säästä energiaasi, me ehdimme puhua myöhemmin, me saamme sinut pois täältä…”

”Kuka… minua auttaisi?”

Kuka vain. Aivan kuka vain. Kyyneleet valuvat jo Auran poskille. Reippaasti nyt. Niin perhekin sanoisi. Isä läiskäisisi häntä selkään ja käskisi jatkamaan matkaa. Vennin kylki on liukas Auraa vasten, tytön oma ote alkaa kirvota. Mustat silmät seisovat päässä, hengitys käy raskaaksi.

”Kulta rakas, älä luovuta”, Aura itkee, ”me löydämme keinon. Ei enää paljon matkaa. Ei paljon. Pääsemme maan päälle ja etsimme sinulle apua. Venni kiltti, älä anna periksi…”

Venni lysähtää polvilleen. Aura vie tytön lähes hervottoman kehon syliinsä. Verta purskahtaa suusta käytävälle.

Vennin verestä tahmea käsi hakeutuu Auran poskelle. Aura vapisee kauttaaltaan.

”Auraseni… Kuuntele.”

Aura nyyhkäisee, vetää syvään henkeä.

”Vie kostomme loppuun. Minun perheeni… sinun perheesi. Ja Sira. Varjottomat. Tapa kaikki, jotka tekivät tästä maailmasta meille mustan.”

Aura ei kykene enää hillitsemään itkuaan. Se on lohdutonta ja tärisevää Vennin lämmintä, tahmeaa kättä vasten.

”Ei… Sinä selviät.”

”Ja… kultti. Selvitä, miksi se teki tämän meille.”

Aura nyökkäilee. Pudistaa saman tien päätään.

”Sinä selviät tästä kyllä…” Aura sopertaa.

Venni painaa hitaan suudelman Auran huulille. Veren maku ei haittaa, Aura voisi hukkua kaikkeen, mitä Vennistä on jäljellä. Kunhan et vain mene pois.

”Menen vain edeltä. Veli ottaa minut vastaan. Älä itke, rakas…” Vennin pää lysähtää Auran olalle. Aura silittää Vennin lyhyttä sänkeä päälaella. Verta kaikkialla. Aura silittelee Venniä, koettaa valaa tähän eloa, mutta tyttö pysyy mykkänä ja liikkumattomana. Aura ravistelee kovemmin, painaa pehmeitä suukkoja tämän päälaelle, mutta mitään ei tapahdu. Venni on ehtinyt sulkea silmänsä. Kasvot ovat levolliset. Koko elämänsä juossut tyttö on vihdoin paikallaan, täydessä rauhassa hänen sylissään. Itku purkautuu Aurasta aaltoina, kunnes ulos ei tule enää mitään.

*

Pimeys on aivan hiljaa. Aura ei tiedä, kuinka monta päivää ja yötä hän on valvonut Vennin ruumiin vierellä hievahtamattakaan. Minne hän rakkaimpansa veisi? Ei varjottomille ole hautaholveja. Varjottomat kuolevat minne kuolevat. Vennin iho on alkanut kylmetä, veri on kuivunut Auran vaatteisiin.

Jos joku jumaluus olisi koskaan suonut katseensa Auraan, tällaista ei tapahtuisi. Ei Vennille. Venni loisti niin kirkkaasti. Tytöllä oli monia vuosia edessään. Aura silittää kuivuneen veren kovettamaa päätä, painaa yhä satunnaisia suudelmia pitkin tytön kehoa.

Kutojattaret eivät kuulleet Auran rukouksia, kun hän raatoi kätensä haavoille ja hukkui vanhempien rakkaudettomiin katseisiin. Missä veli on nyt? Kuinka pitkälle Auran pitäisi vielä kurottaa, jotta joku vastaisi? Veljen piti olla hänen puolellaan. Syvien varjojen ja ihon alla sykkivän vihan. Niin suuren, että se peittäisi taivaan pimeäksi. Auran tytönruumis on liian pieni kestämään kaikkea sitä vihaa, joka hänen nurkissaan asuu. Sen räjähtäessä koko Laeta hukkuisi sen alle.

”Kuule, veli, sinä siellä varjoissa”, Aura kuiskaa pimeään, vaikka pimeys on mykkä. ”Sinä sait minun rakkaimpani. Mutta minä olen yhä täällä. Olen yhä täällä…”

Kyyneleet valuvat äänettöminä poskille. Pimeydestä kuuluu askelia. Auran keho terästäytyy, kädet puristuvat veitselle vyöllä. Tulija on pitkä mies, jonka yönmustat hiukset valuvat vapaina selkään ja kasvot pysyvät täysin ilmeettöminä.

Mies kiinnittää soihtunsa koukkuun kiviseinässä. Kun Aura prosessoi miehen piirteet, ymmärtää, ketä katsoo suoraan silmiin, hänestä pakenee hallitsematon huuto. Tämä mies petti heidät. Tappoi Vennin. Aura ei lakkaa huutamasta, raivo hajoaa kehoon, hän sallii sen tulla, tehdä hänestä uuden. Aura laskee Vennin maahan, iskee kohti Siriusta, huitoo veitsellään ajattelematta mitään. Mies pitää saada hengiltä. Hän tappoi Vennin. Hänen täytyy vuotaa kuiviin. Aura repisi Siriuksen kappaleiksi niin, että miehen kauniit kasvot olisivat ikuisesti menetetyt.

Sirius painaa Auran vasten seinää. Mies on pitempi ja vahvempi, Auran huudot ja potkut eivät auta. Veitsi ei osu lihaan. Keho valahtaa voimattomaksi. Sirius painaa Auraa vasten seinää, pitää kättä tämän suulla. Aura puree. Sirius ei hievahdakaan. Auran kyyneleet valuvat Siriuksen suurelle kädelle. Mikään ei auta.

”Hiljaa nyt, kukaan ei saa nähdä meitä”, Sirius sihahtaa. ”Lupaatko olla hiljaa, jos päästän irti? Kuuntele minua. Sinä haluat kuulla, mitä minulla on sanottavana. Vennikin olisi halunnut.”

Auran sisällä kiehuu. Siriuksella ei ole oikeutta puhua hänelle Vennistä iskettyään tämän hengiltä.

”Lupaatko olla hiljaa? Usko minua, osaan vaientaa sinut rumemminkin. Pysy hiljaa ja kuuntele.”

Aura vihaa selityksiä. Ne eivät tuo Venniä takaisin. Mutta mies on oikeassa. Vennikin olisi halunnut tietää, miksi Sirius teki näin. Petti kaikki. Aura katsoo Siriusta pitkään, nyökkää sen verran kuin miehen kovissa otteissa pystyy.

Sirius päästää irti. Aura vastustaa haluaan iskeä veitsensä miehen rintaan. Vennin vuoksi. Tee tämä hänen vuokseen.

”Kuningatar Adrastea on paljastunut.”

Aura haukkoo henkeään. Sirius todella petti kaikki.

”Miksi sinä teit hänelle niin?”

”Se on osa suurempaa suunnitelmaa.”

”Josta me emme tienneet mitään!”

”Te olitte kultille pelkkä varasuunnitelma.”

”Anteeksi mitä?”

Siriuksen kasvot pysyvät vakavina. Aura ei ole koskaan nähnyt lämmintä hymyä miehen huulilla.

”Kuulit oikein. Venni kannatti pitää kultissa, koska hän saattoi tuoda meille informaatiota varjottomien liikkeistä. Vennissä oli paljon tahtoa, mutta häntä oli hirvittävän hankala ohjailla. Eikä häntä voinut sysätä veljellekään, koska varjottomat ovat, no, varjottomia.”

Sirius puhuu Vennistä kuin eläimestä. Jostakusta, jonka hän vain teurasti pois tieltä.

”Vennin sotkettua kaiken varjottomien kanssa hänestä ei ollut enää hyötyä. Adrastea ilmeisesti haki teidät, hmm, miten hän sen teille mahtoi ilmaista… kokoukseen?”

Aura nyökkää. Pitää paikkaansa. Adrasteakin puukotti heitä selkään. Nainen, jolle Venni olisi antanut kaikkensa. On niin paljon tekoja, joita ei voi antaa anteeksi. Paljon verta vielä vuodatettavaksi.

”No, hän ei tehnyt sitä suopeudesta tai rakkaudesta teitä kohtaan”, Sirius kertoo. ”Se nainen ei turhaa uhraa ajatuksiaan sellaisille tunteille. Adrastea on nainen, joka on lähettänyt kultin vihollisia syvälle maan alle ja jättänyt heidät sinne. Hän on armoton, ja hyvä niin. Teidät hän halusi paikalle vain varasuunnitelmaksi. Te olette olleet jo pitkään kultin uhrattavien listalla. Kaikki, mitä teille on kerrottu, on kerrottu sen vuoksi, että luottaisitte meihin. Olitte aina meidän varasuunnitelmamme.”

Aura haukkoo henkeään. Ja sellaisiin ihmisiin he ovat luottaneet.

”Teidät piti jättää suuaukolle vain, jotta hätätilanteessa hovi havaitsisi vain teidät ja teloittaisi teidät uskonnon vihollisina. Adrastea ei ajatellut mitään muuta.”

”Kertoiko hän sinulle?”

”Ei. Minähän olin laittanut teidät jäähylle.”

”Hän toimi selkäsi takana. Uhrasi meidät ihan itse.”

”Ei ollut odotettavissa, että hovi osuisi paikalle. Olisitte molemmat elossa, jos en olisi järjestänyt tilannetta näin.”

”Sinä tapoit Vennin.”

”Niin tapoin. Hän oli minun tielläni. Jos hän tietäisi, miksi kaikki tämä tapahtuu, hän kuolisi mieluusti vaikka heti uudelleen.”

”Kerro minulle sitten.”

Sirius huokaa syvään. Auran kehoa pistelee.

”Minusta tulee kuningas.”

”Mitä?” Auraa alkaa naurattaa. Epäuskoinen, kolkko nauru pakenee tytöstä. Senkö vuoksi kaikki tämä on tehty? Kuoliko Venni todella vain, jotta Sirius saisi astella kauniissa asuissa hovin kumarrellessa häntä? Auran käsi hakeutuu jälleen veitselle.

Siriuksen silmät siristyvät. Mies näkee Auran olevan varuillaan.

”Kuinka sinä kuvittelet pimeän lankeavan koko Laetaan? Kuinka tarkalleen ottaen ajattelit meidän toteuttavan veljen tahdon kontrolloida koko maailmaa?”

”En minä tiedä – sinä heitit minut ja Vennin jäähylle, jos et sattunut unohtamaan!”

Sirius hymähtää kuin tytön sanat olisivat sietämättömän hauskat. Auraa vain itkettää ja puristaa kaikkialta.

”Tapoitko sinä Vennin veljen vuoksi?”

Sirius nyökkää tyynesti.

”Samasta syystä kuin uhrasin Adrastean. Adrastea on ihastuttava, oikein hyvä yhteistyökumppani. En olisi mielinyt uhrata niin yhteistyökykyistä naista, mutta sen vaikutus tulee olemaan suuri. Oletko sinä, tyttö, lukenut historiankirjoista kultin synnystä?”

Aura nyökkää. Kudelman juhla keskellä vuotta. Suuri varjo, joka nieli koko Varimean aukion ja syöksi kymmeniä ihmisiä suoraan veljen syliin. Niistä epätoivon ja pelon tunteista kultti syntyi. Ne ihmiset antoivat itsensä kokonaan varjoille. Kyllä Aura on historiansa lukenut.

”Minä aion toteuttaa sen uudelleen. Kudelman juhlan ja varjon. Kutojattaret näkevät kaikkeudessaan, kuinka me tuhoamme kaiken, mitä he ovat koskaan luoneet.”

”Tarkoitatko sinä…”

”Varjo tule uudelleen. Suuri varjo, joka syöksee loputkin ihmisistä suoraan veljelle. Kultti saa vapautensa ja veli sen, mitä halusi. Koston.”

Kosto. Sana on pieni, mutta sillä on voima ravistella Auran koko olemusta. Sitä hänkin jahtaa. Kostoa. Se on langanpätkä, joka yhdistää hänet ikuiseen olentoon, veljeen varjoissa.

”Vain kaikkien El Varinien menettäminen saa kansan menettämään toivonsa ja… uskonsa.” Vihdoin Siriuksen kasvoille leviää hymy. Silmät kiiltävät. Ilmeessä on jotakin syvän eläimellistä. Kuinka Aura ei ole aiemmin nähnyt tätä puolta miehestä?

”Siksi kultti siis halusi prinssinkin hengiltä. Minä vain kuvittelin, että Adrastea olisi prinssin menetyksen jälkeen ryhtynyt suoltamaan kultin tavoitteita koko kansalle.”

Sirius nauraa niin, että ääni kimpoilee seinissä. Iloton, kylmä ääni. Aivan kuin luolakin. Sisältä ontto. Auran on vaikeaa nähdä Siriusta enää samana rauhallisena ja sulavasanaisena miehenä, joka seisoi aina kultin edessä.

”Adrasteako? Se ylpeä nainenko olisi luopunut asemastaan El Varinina, sisarten maanpäällisenä edustajana? Niinkö tosiaan kuvittelet?”

Sirius on oikeassa. Adrastea nautti elämästään kaksin kasvoin. Aura tietää sen itsekin. Hän huomaa nyökkäävänsä.

”Ymmärsin sen aivan liian myöhään. Adrastea sai molemmista uskonnoista parhaat puolet. Hän ei olisi koskaan uhrannut asemaansa kuningattarena. Siksi minä uhrasin hänet. Hänen menettämisensä saa kansan suunniltaan. Hänen syntinsä paljastetaan kaikille. Varjo tulee peittämään kaiken seuraavassa kudelman juhlassa, jos veli kaikkeudessa vain kuulee meidät.”

Aura hyväksyy sen. Suru painaa hänen rintaansa, mutta juuri tätä Venni olisi halunnut. Kultin päätavoite oli hänen elämäntehtävänsä. Aura ei uskalla katsoa maassa makaavaa, kuolonkankeaa rakastaan.

”Tiesikö muu kultti Adrastean uhraamisesta?”

”Kyllä. Jopa ne, jotka jäivät kiinni hänen kanssaan. Ja ne, jotka menettivät henkensä.”

”Vain, jotta kaikki näyttäisi täydelliseltä…” Kultin omistautuminen värisyttää Auraa. Pystyiskö hän koskaan samaan? Hänen ei tarvitse tietää vastausta. Hänhän on pelkkä varasuunnitelma. Aina uhrattavissa.

Siriuksen käsi löytää Auran yhä vapisevalle olalle.

”Kuulehan, tyttö. Sinun on ymmärrettävä, että te vain satuitte osumaan tielle. Jos olisitte osoittaneet merkkejä minun tuntemisestani, koko suunnitelma olisi vesittynyt. Hovi ei epäile minua lainkaan. He tulevat vielä kruunaamaan minut. Rashna ei kestä kauaa, ja jos kestää, hän tahtoo ilomielin ojentaa hallitsijuuden minulle. Te olitte vain väärässä paikassa väärään aikaan. Jotain oli tehtävä heti, muuten olisitte pilanneet kaiken. Adrastea ei kertonut minulle hankkineensa teidät selkäänsä suojaamaan.”

Adrastea ei epäillyt mitään. Naisella ei voinut olla aavistustakaan, että mies, jonka kanssa hän jakoi kaiken, tekisi hänelle niin.

Kyyneleet polttelevat Auran silmiä. Hän ei voi sanoa vastaan. Kaiken on tapahduttava suunnitelmien mukaan, muuten Vennin veri vuoti turhaan. Aura tietää jo valmiiksi, ettei hänellä ole asemaa siinä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän voi vain kuljettaa itsensä pois paikalta. Kadota varjoihin.

”Aiotko sinä vielä tappaa prinssin?”

Ensimmäistä kertaa koskaan Aura erottaa Siriuksen kasvoilla epäröintiä.

”En usko. Se olisi aivan liian epäilyttävää olosuhteet huomioon ottaen. Mutta hän tottelee minua kyllä. Ja hän on joka tapauksessa veljen hallussa.”

”Entä Adrastea?”

”Kuningatar todennäköisesti tuomitaan kuolemaan pahimmasta mahdollisesta rikoksesta – veljen palvomisesta. Se siitä. Hän oli ihastuttava nainen, mutta hän täytti tehtävänsä jo.”

Kenties tämä maailma todella on pelkästään kylmä. Kukaan ei ajattele kenestäkään muuna kuin jonakin, josta voi hyötyä hetken ja heittää sitten pois, antaa tuulen kuljettaa mukanaan. Ohilipuvia hetkiä. Mutta Venni Auran käsivarsilla oli todellinen ja lämmin. Aura pyyhkii viimeiset kyyneleet silmistään. On vain yksi paikka, jonne hän voi palata. Yksi täyttämätön tehtävä.

”Sirius… Saanko pyytää sinulta jotakin?” Mieheltä, joka tappoi Vennin. Aura vetää syvään henkeä. Teen tämän kaiken Vennin vuoksi.

Sirius vain räpyttelee silmiään. Odottaa.

”Ota Vennin ruumis. Tee hänelle kunniaa.”

Sirius hymyilee vinoa hymyään. Se on vain miltein aito.

”Me annamme hänet veljelle.”

Aura nyökkää.

”Minä menen nyt. Minun elämäni odottaa muualla.” Aura tietää, ettei voi jatkaa kultissa ilman Venniä. Ei nyt, kun tietää kultin vain käyttäneen heitä hyväkseen. Hän ei aio unohtaa Siriuksen tekoa, mutta voi jatkaa elämäänsä. Se on vähintä, mitä hän voi Vennille antaa.

”Mene, elä elämäsi. Muista veljeä mennessäsi. Pian tulevana kudelman juhlana tämän maailman valot pimenevät lopullisesti. Kenties näemme vielä.”

Aura nyökkää. Hän tietää, ettei enää koskaan kohtaisi Siriusta. Sirius istuisi tyytyväisenä kullatussa salissaan ja Aura hukkuisi itseensä pimeässä. Sen hinnan hän maksaa siitä, että sai hetken elää kaikkein kirkkaimmin. Aura kumartuu painamaan Vennin kylmenneille huulille nopean suudelman. Jää hyvästi. Kirkkain kaikista.

Kun Aura kävelee pois, hän tietää poskilleen valuvat kyyneleet vain yksiksi monista. Niitä tulisi ja menisi.