Luku 17: Sirpaleet
”Menit sitten murtumaan.” Adrastea ei katso Rashnaan. Kuningatar ei suostu näkemään kipua poikansa kasvoilla. Rashna huokaa syvään. Aamu on varhainen, säteet tekevät seinästä intensiivisen oranssin. Tuoreen appelsiinin sävy.
”Minä en voinut enää vastustella.”
”Sinäkö tiesit, että niin kävisi?”
Hiljainen nyökkäys. Rashna tietää tanssineensa reunalla jo pitkään.
”Älä vie sitä tyttöä pois. Hän voi vielä auttaa minua.”
”Se tyttö ei itsekään tiedä, kuka on.”
”Minäkö sitten tiedän?”
Adrastean silmät siristyvät. Nainen tulee lähemmäs, mutta ei kosketa. Joskus Rashna ajatelee, että äiti ei kenties uskalla. Äiti ei tiedä, mitä siitä voisi seurata kaikkien mykkien, koskemattomien vuosien jälkeen.
”Sinä olet Rashna El Varin, Laetan tuleva kuningas”, Adrastea sihisee, ”minun perilliseni.”
”En tarkoittanut sitä.” Rashna huokaisee. ”Missä Sirius on? Haluan Siriuksen.”
Äidin kasvoilla välähtää. Hän ei ehdi peittää sitä. Petoeläimen irvistys.
”Sirius on hovineuvonantaja, ei sinun lapsenvahtisi. Eikä isäsi.”
Neutraali ääni. Ei mitään vihjailevaa. Silti Rashna ymmärtää, mitä hänen äitinsä hänelle sanoo.
”Ei ole minun vikani, että isäni kuoli. Enhän minä edes koskaan tavannut häntä.” Silti Rashna tietää, kenen silmät on perinyt.
”En minä puhunut siitä. Älä käytä neuvonantajaani omiin lapsellisiin tarpeisiisi. Sitä varten on palveluskuntaa.”
Rashna nielaisee. Sormenpäissä ja varpaissa pistelee. Varjo yrittää jälleen jotakin. Se tempoilee vasten hedelmänoranssia aamua. Adrastea tuijottaa kontrolloitua varjoa ilmeettömin kasvoin. Kunpa äiti joskus sanoisi jotakin todellista.
”Missä Lisanka on?”
”Kuka?”
”Se varjotyttö. Et kai sinä vielä ole unohtanut?”
”En painanut hänen nimeään mieleeni. Ei hän ole tärkeä.”
Rashna ei vaivaudu sanomaan vastaan. Tärkeitä ovat vain kuninkaalliseen siniseen pukeutuneet, koristeelliset palatsin suojatit. Mutta ei vanha hovi. Eivät ne ihmiset, jotka etsivät Siriuksesta vikoja, väittävät, että mies korruptoi Laetan sisältä päin. Rashnaa naurattaa sellaiset puheet. Ei Laetaa voi korruptoida. Se on jo syvältä mätä. Vuotava ja visvainen. Mutta sitä hänen äitinsä ei tarvitse tietää. Sitä paitsi Adrastea rakastaa Siriuksen läsnäoloa aivan yhtä paljon kuin hänkin. Se on yksi asia, josta he ovat samaa mieltä.
”Minä haluan tavata Lisankan nyt”, Rashna huokaa.
”Keskikerros. Kolmannet portaat. Ole hyvä vain. Varokin menemästä tytön makuukammariin ilman varoitusta. El Varinin nimelle riittää jo se häpeä, mikä murtumisestasi seuraa.”
Rashna pysähtyy. Tuuli leyhyttää persikanvaaleita verhoja. Aavikolla tuulee. Aamu on satumaisen kaunis.
”Äiti. Häpeätkö sinä minua?”
Adrastean tummat huulet raottuvat. Sulkeutuvat saman tien. Hiljaisuus kestää ikuisuuden. Tuuli tanssii yhä verhoissa.
”Mene jo siitä.”
Ja Rashna menee.
*
Suihkulähde liplattaa, Rashna katselee sen reunalle istuutunutta Lisankaa. Näin läheltä hän näyttää entistä lempeämmältä ja pehmeämmältä. Rashna ei ole koskaan tuntenut ketään ikäistään. Hän istuutuu hiljaa Lisankan vierelle ja heiluttelee jalkojaan.
”No, millainen oli ensimmäinen yösi palatsissa?” Ääneen sanottuna Rashna ymmärtää, miten keinotekoisilta hänen sanansa kuulostavat. Hän on osannut vain haaveilla, kuinka kaltaisille puhutaan. Siriuksen ohella hän on keskustellut vain palvelijoille. Voi, Sirius. Äiti ei koskaan vastannut, missä mies on.
”Hiljainen”, Lisanka sanoo.
”Hiljainen? Miten se on mahdollista?”
Vaisu hymy leviää Lisankan kasvoille.
”Minulla on seitsemän sisarusta”, Lisanka hymähtää, ”kotona ei ole koskaan hiljaista.”
Rashnan suu loksahtaa auki. Seitsemän sisarusta? Niin, se taitaa olla yleistä köyhemmillä alueilla. Lasten tuloa on vaikeampaa säännöstellä.
”Minusta täällä on aina taustaääniä, mutta en olekaan koskaan nukkunut muualla.” Rashna ristii jalkansa ja kumartuu Lisankaan päin silmät innosta kiiltäen. ”Oletko sinä vanhemmasta vai nuoremmasta päästä?”
Lisanka hymähtää.
”Toisiksi vanhin.” Ilmeen takana on jotakin, häivähdys varjosta. ”Minulla on yksi isosisko, Ilira. Hän tekee paljon töitä ja huolehtii meistä vanhempien ohella. Vanhin pikkusiskoni on yhdeksäntoista ja minulle ja isosiskolleni kullankallis.”
Perhe. Lämpö. Silti Lisanka ei paljasta kaikkea. Ilmeessä on syvyyksiä, joihin Rashna ei osaa kurottaa. Hän ei kysy. Hän on tottunut saamaan kaiken, mutta on asioita, joita hänenkään ei tarvitse saada koskettaa.
”Ihanaa, että sinä välität heistä”, Rashna kuiskaa. Hän ajattelee hiljaa seisovaa äitiään. Isäänsä, jota ei ole koskaan tavannut, mutta jonka silmillä hän katselee maailmaa.
”Teidän korkeudellanne ei mitä ilmeisemminkään ole sisaruksia.”
Rashna pudistaa päätään.
”En tiedä, tiesitkö, mutta hallitsijan ei ole suotavaa hankkia yhtä useampaa lasta. Kutojatarten siunaus ei jakaudu usealle lapselle, vaan pirstaloituu.”
Lisankan kulmat kohoavat.
”Niinkö? Siitä en ole koskaan kuullut.” Syvä huokaus. ”Onpa erikoista, että uskonto päättää sellaisestakin asiasta.”
Hätäännys laskeutuu Lisankan kasvoille kuin verho.
”Anteeksi, teidän korkeutenne. Minun ei pitäisi sanoa tällaisia asioita.”
”Ei”, Rashna sanoo sydän rinnassa läpättäen, ”totta puhuen minä olen samaa mieltä.”
Sanat, joita hän ei ole koskaan sanonut ääneen. Sirius on saanut kuulla Rashnan ajatuksista vain sirpaleita. Nyt Lisankan suuret silmät laajenevat entisestään. Lisanka on avaamassa suutaan, kun jostain kuuluu tömähdys.
Hedelmäpuun takana seisoo varjo. Rashna nousee ylös, miltei avaa suunsa kutsuakseen vartijat. Lisanka tarttuu häntä kädestä, pudistelee hätääntyneenä päätään. Varjo puun takana liikkuu lähemmäs. Rashna haukkoo henkeään. He seisovat palatsin keskikerroksen parvekelaajennuksella. Pienikokoinen puutarha. Alas on kymmeniä metrejä. Kuinka kukaan pääsee tänne hovin silmiltä piilossa?
”Varjo. Sen täytyy olla pelkkä varjo…” Rashna alkaa vapista. Hänen oma varjonsa pitenee kuin ilmaistakseen mieltään.
”Ei hätää, teidän korkeutenne. Ei mitään hätää. Anna anteeksi. Minä hoidan tämän tilanteen.”
Lisanka kävelee puun taa, vetää esiin mustiin pukeutuneen, solakan miehen. Miehen liikkeet ovat niin sulavat, että tämä voisi yhtä hyvin olla pelkkä varjo.
”Sinun ystäväsi?”
Lisanka nyökkää. Hän kääntyy mieheen päin. Miehen kasvoista ei näy mustan huivin takaa muuta kuin kirkkaanvihreät silmät ja muutama kasvoja täplittävä pisama.
”Minä lupaan selittää tämän teille, teidän korkeutenne. Vannon. Saammeko me hetken kahdestaan?”
Rashna räpyttelee sinisiä silmiään.
”Onko hän… sinun rakkaasi?”
Lisankan kasvot punehtuvat. Hän pudistaa hymähtäen päätään.
”Hän on ystävä.” Katse anoo. Lisanka, joka ei ole tähän saakka tahtonut mitään itselleen, katsoo prinssiä kuin pelastajaansa. Rashna ei tahdo sellaista vastuuta harteilleen.
”Tietenkin. Minä huolehdin, että teitä ei nähdä.” Ei hän pelkää Lisankan ystävää. Eikä Lisankaa itseään. Hänen pitenevä, värisevä varjonsa muistuttaa, ettei millään ole enää merkitystä.
Rashna kääntää kaksikolle selkänsä ja ajattelee, että joku, joka pääsee tänne asti, on automaattisesti kunnioitusta herättävä henkilö. Miehen näkeminen pyyhki kaiken Lisankan katseesta. Se voi olla hyvä asia. Pois kävellessään Rashna päättää, että sen olisi oltava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti