Luku 27: Mykkä pimeys
Lisanka ei saa kauaa paistatella aamuauringon pehmeässä valossa prinssin kanssa. Vaikka varjon mukanaan tuoma syvänmusta ja ikuinen läsnäolo saa yhä Lisankan kehon tuntumaan vieraalta ja tärisevältä, aurinko on lämmin aivan kuten prinssikin. Hovipalvelijat saapuvat hakemaan Rashnaa päivän aktiviteetteihin ja kiskaisevat Lisankan mukanaan. Lisanka ja Rashna vaihtavat äänettömän keskustelun. Tästä ei puhuttaisi. Kukaan ei saa tietää, että he yrittivät tappaa varjoa kuningattarelta salassa.
Katseeseen jää myös lämpöä, joka istuu Lisankan rinnassa, kun häntä kuljetetaan kauniilla käytävillä. Prinssi voi olla lapsellinen ja impulsiivinen, mutta lempeä hän on yhtä kaikki. Lisanka ei ole koskaan osannut muodostaa ystävyyssuhteita kenenkään kanssa. Nyt, kun todellisuus on auennut hänen edessään, hän on ymmärtänyt, miten armolliselta toisen ihmisen kosketus voikaan tuntua.
Lisanka jätetään tutulle käytävälle. Sille, jonka päässä odottaa kutojattarien patsas ja kuhiseva pimeys sen alla. Lisanka värisee. Mitä enemmän hän ajattelee ilmeitä Adrastean ja Siriuksen kasvoilla, kun he veivät hänet pimeyteen, sitä enemmän hän uskoo kuolevansa. Adrasteassa ja Siriuksessa on jotakin, johon hän ei pääse käsiksi. Miksi kaksikko olisi käskenyt olemaan pelastamatta huonokuntoista Rashnaa, jos hän kuitenkin kykeni pelastamaan lähes kuolleen vangin? Ellei kaikki ole heidän osaltaan pelkkää teatteria. Varjokuvia seinälle heijastettuna. Lisankaa puistattaa.
Käytävällä kaikuvat askeleet saavat Lisankan säpsähtämään. Adrastea ja Sirius. Pelkkää teatteria. Lisanka yrittää lukea heidän eleittensä taakse, erottaa valheen joka askeleessa. Näyttely on täydellistä. Sirius on upea ja kiillotettu kuten aina. Adrastean mustien silmien pohjaan ei vieläkään näe. Lisanka tuntee narun kiristyvän kaulansa ympärillä. Hänen kohtalonsa tanssii vaarallista tanssia.
”Tervehdys, Lisanka”, Adrastea sanoo hymyillen vienosti.
”Hyvää huomenta, teidän korkeutenne”, Lisanka nyökkää, ”hyvää huomenta, Sirius.”
”Olet mitä ilmeisemminkin tavannut poikani tänä aamuna. Kuinka Rashna voi?”
”Vaihdellen, teidän korkeutenne. Hänen olonsa on käynyt kovin kuumeiseksi. Hän tarvitsee paljon lepoa juuri nyt.”
”Niin. Lepoa, eikä ikäistään seuraa.” Viesti on selvä. Oli virhe kävellä suoraan prinssin makuukammariin.
”Sillä välin, kun prinssi lepää, meillä on sinulle tehtävää.” Siriuksen ääni on niin pehmeä, kuin silkkiä, että siihen voisi tukehtua. Lisanka ymmärtää, miksi Rashna antaisi koko sielunsa saadakseen miehen itselleen. Mutta Sirius ei ole lempeä. Miehen viehätysvoima on kuristavaa, hengittämätöntä. Aivan kuten läpäisemätön pimeys palatsin alaisissa luolissa.
”Me tahdomme nähdä, mihin sinä pystyt”, Sirius sanoo.
”Paikka ja toiminta on sinulle tuttua. Näytä meille lisää taitojasi”, Adrastea sanoo vieden kätensä Lisankan ympärille. Kevyesti kuningatar ohjaa Lisankaa eteenpäin, kohti kutojattarien patsasta. Lisanka yrittää lähettää äänettömän rukouksen kutojattarille. Adrastean ote on hento, mutta kuten hämähäkillä, joka voi koska vain kietoa uhrinsa seitteihinsä. Sen ei tarvitse pitää mitään kiirettä, verkko on jo kudottu.
Patsas väistyy jälleen pimeän tieltä. Onkalo on mustempi kuin edellisellä kerralla. Lisankan pelko muovaa pimeydestä läpäisemättömän. Tällä kertaa Sirius ei astele pimeään ensimmäisenä. Kaksikko odottaa Lisankaa käveleväksi. Lisanka tuntee koko ruumiissaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Pimeä nielisi hänet kokonaan. Pakoon ei voi juosta. Ketä hän täällä huutaisi avukseen? Koko hovi on kuningattaren omaisuutta. Kaikki Laetassa kumartaa hänen jalkojensa juuressa. Silti Lisanka ei näe kutojattarien armoa Adrastean kasvoilla. Nainen on itse itsensä jumala. Korkein oikeus. Nyt Lisanka sen näkee. Tämä nainen ei kumartaisi ainuttakaan sisarta.
Lisanka astuu pimeään. Sirius pitää jälleen soihtua. Lisanka varoo koskemasta seiniin, niiden kostea kylmyys saisi hänet menettämään otteensa. Yllättäen hänen jalkansa osaavat kulkea pimeässä. Ne muistavat reitin, vaikka mieli muistaa vain pimeän.
Kun tulee aika kääntyä kohti käytävää, jonka perälle vangit on hylätty, Sirius karaisee kurkkuaan. Lisanka kääntyy. Eivätkö he haluakaan hänen menevän? Sirius kävelee kohti tuttua käytävää, pysähtyy sen eteen. Miehen hahmo peittää koko reitin, Lisanka ei pääsisi sen ohi. Adrastea seisoo toisen reitin edessä. Sen, jonka päässä näkyy valoa, kun patsas väistyy. Nyt Adrastean takana on pelkkää mustaa. Lisankan sydän hakkaa. Kuinka hän suostui tulemaan tänne?
Rashnan lämmöstä ei ole enää tietoakaan. Koko keho on pelkkää pitelemätöntä kauhua.
”Mitä te…”
Sysäys. Yksi vilahdus vain, ja Lisanka näkee kaiken sammuvan. Siriuksen valo on poissa. Lisanka tuntee kaksikon läsnäolon, hän kuulee Adrastean raskaan hengityksen. Jokin tuntuu vasten kasvoja. Lisanka huitaisee kohti pimeää, mutta kädet eivät osu mihinkään.
”Ei!”
Kirkaisu jää kaikumaan seiniin. Sitten tasapaino pettää, Lisanka tuntee tippuvansa. Vatsasta vihlaisee. Käytäviä on joka suuntiin. Valoa ei missään. Lisanka haroo, mutta seinämät ovat liian korkeat. Hän ei tunne enää mitään tuttua sormiensa alla.
”Teidän korkeutenne! Sirius!”
Ei heitä voi huutaa. He eivät ole auttajia. He ovat osa maanalaista pimeyttä. Lisanka haukkoo henkeään. Pimeys on läpäisemätön eikä se anna anteeksi. Sirius ja Adrastea ovat poissa. Tätä he halusivat. He toivat hänet tänne jäädäkseen.
Lisanka hakkaa kiveä niin kauan, että tuntee rystystensä vuotavan verta. Mikään ei auta. Hän ei näe. Pimeässä kuuluu vain vesipisaroiden vaimea putoilu. Lisanka huutaa. Ääni on irrallinen, mustuus ottaa sen vastaan. Sitten kaikki on hiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti