Hamartia: luku 8

 Luku 8: Tietämätön

Tähtien vana pään yläpuolella tuntuu liikkuvan. Lisanka räpyttelee silmiään, näkökentän laidat ovat yhä sameat. Jokin lämmin suojaa harteita aavikolle öisin laskeutuvalta viileydeltä. Hartiahuivi on musta, Lisanka hätkähtää, mutta muistaa sitten. Tähdet yläpuolella tuntuvat lohdullisilta. Niiden hohto on juuri riittävän lähellä, jotta Lisanka uskaltaa jäädä paistattelemaan siinä.

Jostakin kuluu rätinää. Lisankan raajat jännittyvät. Hän kääntyy ympäri. Kivien väliin jää juuri riittävästi tilaa sytyttää nuotio. Minerva istuu jalat ristittynä ja paistaa varrella eläintä, joka hänen on täytynyt metsästää samana päivänä. Lisanka astelee varoen nuotion äärelle, kurottaa käsiään kohti liekin lämpöä. Tuli piirtää kuvioitaan vasten tummaa taivasta, hetken kaikki on yhtä hehkua.

”Kiitos”, Lisanka sanoo hiljaa.

”Mistä?” Minerva kohottaa kulmiaan. Miehen ilme on aidon yllättynyt, aivan kuin hän ei ansaitsisi kiitosta osakseen.

Lisanka nyökkää kohti paistuvaa eläintä.

”Ja… Tästä.” Hän heilauttaa huivia harteillaan.

”Ajattelin vain antaa sinun nukkua niin kauan, että meillä on ruokaa. Puute ravinnosta ja nesteestä voi aiheuttaa sinulle lisää vastaavia pyörtymisiä.”

”Ei se…”

”Tiedän. Et sinä sen vuoksi pyörtynyt. Mutta silti.”

Minerva nousee ylös. Nuotio heijastaa loimuaan miehen kasvoille. Lisanka on kiitollinen, että ei törmännyt kehen tahansa varjottomaan. Minerva voi olla suorasanainen, mutta hänessä on lämpöä, johon Lisanka mielellään tukeutuu.

Lisanka kysyy katseellaan. Minerva hymähtää.

”Käyn hakemassa vettä”, Minerva selittää.

”Keskeltä aavikkoa?”

Päänpudistus. Minerva kulkee puoliksi kivien väliin. Lisanka värähtää. Aikooko mies liiskaantua? Edes Minervan solakka ruumis ei voi mahtua kivien alle. Silti Lisanka erottaa, kuinka tämän muoto katoaa jonnekin kivien sekaan. Sormenpäitä pistelee. Pimeässä mitään ei näe selvästi, on pelkkiä toisiinsa lomittuvia muotoja, sekavia ja musteisia.

Kun Minerva tulee takaisin, hän pitää kahta leiliä kädessään. Lisankan silmät suurenevat. Minerva istuu virnistellen takaisin nuotion äärelle ja ojentaa toisen leileistä Lisankalle.

”Mistä sinä…”

”Maan alta.”

”Maan – ”

Minerva kallistaa päätään kuin pikkulintu. Lisanka ei tiedä maanalaisista reiteistä kuin yhden seikan. Ne ovat kultin käytössä.

”Tiedän, mitä sinä ajattelet. Tämä ei liity siihen laisinkaan.”

”Miksi sitten osaat reitin maan alle?” Lisanka vilkuilee ympärilleen. ”Tai tähän paikkaan. Tämä on niin syrjässä, että eivät tänne tavalliset ihmiset tule.”

Minerva kohottaa kulmiaan.

”Täsmälleen.”

”En silti ymmärrä.”

”Ajattele vähän. Me olemme varjottomia. Laetassa paistaa aina aurinko. Kuinka paljon me muka todella voimme liikkua päivänvalossa jäämättä kiinni?”

Kylmä leviää Lisankan sisälle. Hän vetää huivia tiukemmin ympärilleen, vaikka se ei auta. Varjottomat kulkevat pimeässä. Maan alla. Melkein kuin eläimet. Lisanka vie käden suulleen.

”Mutta kultti liikkuu maan alla”, Lisanka jatkaa. ”Ettekö te… törmää toisiinne?”

Minerva hymähtää aivan kuin aiheessa olisi nauramisen aihetta.

”Törmäämme toki. Jokin yhteisymmärrys on kuitenkin löytynyt. Sekä varjottomat että kultistit ovat ihmisiä, jotka eivät voi elää Laetan kaduilla. Niin se vain menee.”

”Te siis… teette yhteistyötä?”

Minervan otsa rypistyy.

”Ei. Varjottomat eivät liity uskontoihin mitenkään. Me emme tue mitään aatetta. Me tahdomme vain selvitä hengissä. Olemme ihmisiä, jotka ovat sattuneet syntymään verenpunaisilla hiuksilla. Ne merkitsevät meidät muun kansan silmissä. Kultistit taas ovat itse valinneet palvoa jotakin, jonka palvomisesta heitä rangaistaan. Siinä on ero.”

Minerva puhuu osittain kuin lapselle. Sellainenhan Lisanka onkin. Pelkkä tyttö, jolle ei koskaan kerrottu, kuka hän on. Kuinka hän nyt vieraan ihmisen edessä osaisi yhtään sen enempää? Mielikuva isän häpeilevistä kasvoista on yhä liian selvä. Lisankaa puistattaa. Hän ei voi ajatella sitä nyt. Ei sitä eikä Siraa, miestä, joka johtaa varjottomia. Miestä, joka todennäköisesti on hänen isänsä.

Minervan katsominen saa Lisankan läpättävän sydämen rauhoittumaan hivenen. Minervan liikkeet ovat sulavia ja keskittyneitä. Punainen tukka karkaa korkealta ponnarilta. Niin vapaana ja valtoimena Lisanka ei ole koskaan nähnyt punaisia hiuksia. Hänelle ne ovat aina olleet häpeän merkki. Jokin, joka eristää hänet muista. Mutta siinä Minerva istuu paljaan taivaan alla hiukset nuotion loimussa hehkuen. Kun kyyneleet putoilevat Lisankan poskille, on jo liian myöhäistä tehdä niille mitään.

Kypsyneen lihan tuoksu leviää tilaan. Lisanka pyyhkii silmäkulmiaan, kun Minerva leikkaa hänelle palasen eläimen kyljestä.

”Sinä olet elänyt koko elämäsi piilossa, etkö olekin?”

Lisanka nyökkää. Hän näkee, että Minerva tietää syyn hänen kyyneltensä takana.

”Onko sinulla perhettä?” Jälleen suora kysymys. Enää se ei haittaa Lisankaa. Kukaan ei ole koskaan kuunnellut. Ei ole ollut ketään, jolle puhua tästä. Nyt vihreät silmät katsovat vilpittömästi häneen, eivät päästä häntä karkuun.

”On”, Lisanka sanoo ja painaa pään käsiinsä. Kyyneleet tippuvat valtoimenaan. ”On minulla…”

Lämmintä ruokaa valmiina. Mies, jolla on lempeät silmät. Ei pitäisi olla syytä itkeä. Silti kaikki kyyneleet tulevat juuri nyt, kun koko taivas tähtineen on katsomassa. Lisanka tuijottaa Minervaa itkunsa läpi. Mies ei sano hetkeen mitään.

”Sinä pyörryit, kun minä mainitsin Siran nimen. Tunnetko sinä Siran?”

Varovainen päänpudistus. Lisanka ei tunne sormenpäitään. Kyynelten lomassa on vain yksi selkeä ajatus.

”Se mies, teidän johtajanne… Sira. Minun perheeni antoi minulle vain yhden nimen. Minä… Minusta tuntuu, että Sira on minun isäni.”