Huurrekukkia

”Se on tyttö.”

Polte on koko maailma. Kuulen puhetta, erotan selkeitä tavuja kivun keskeltä. Sanat eivät ota selkeää muotoa, vaikka tiedostan kurottavani jokaisella aistillani todellisuutta kohti. Kipu on leiskuvaa tulta kaikkialla minussa, se on muodostunut kaikeksi, mitä tiedän, kaikeksi, minkä suostun todeksi hyväksymään.

Aika juoksee eteenpäin, sallii kivun väistyä juuri sen verran, että tunnistan sanat ja rintaani vasten makaavan pehmeän, kostean mytyn. Hengittävän ja elävän ihmisen. Se on tyttö. Luulen hymyileväni. Tahdon hymyillä. En tiedä, teenkö niin, sillä uusi polttava aalto vie mennessään kaiken, mitä minun pitäisi tuntea itsestäni irronneesta ihmiselämästä. Kipu nielee minut, suljen hetkeksi silmäni. Voin odottaa. Tunne tulee kyllä, jos annan sille aikaa.

* * *

Junan käytävällä on ruuhkaa. Ihmiset tukkivat tien istumapaikalleni, naputan kynsiäni seinään odottaessani sykkivää massaa väistyväksi. Kun vanha pariskunta ja suuri lapsiperhe löytävät istuinpaikkansa, hilaudun heidän välistään takaisin minulle ja tyttärelleni varatuille istuimille kädessäni höyryävän kuuma kahvi.

Huurtuneessa ikkunassa on lapsen sormin piirretty kukka. Terälehdet ovat epäsymmetrisiä. Kiinnitän siihen huomiota ennen kuin katson tyhjää istuinta. Tyttäreni lämpö on hiipunut pois hänen paikaltaan, jäljellä on kylmä ikkuna ja siihen hahmoteltu kukka terälehtineen. Hetken ajan sisimpäni on äänetön. Tunnen vain kahvikupin kevyen painon kädessäni. Tytär ei ole missään. Ei paikallaan, ei edes samassa vaunussa.

Kun kahvi tippuu lattialle ja levittää tummanruskean meren ympärilleni, kuvittelen jonkun kanssamatkustajista pitävän ääntä. Suunnatonta itkua, kuin kärsivän laulua. En aluksi paikanna äänen olevan itsestäni lähtöisin. Vasta, kun huomaan viereisillä penkeillä istuvien rouvien katsovan suuntaani kohotetuin kulmin, tunnistan poskilleni valuvat kuumat janat kyyneliksi.

Tytär on poissa. Kahvi lainehtii käytävällä, kyyneleet kasvoillani. En saata lopettaa kerran ymmärrettyäni, että kykenen yhä itkemään. Tunne, joka kyyneleet sisältäni lähettää, ei ole huoli eikä suru. Se on helpotus, täydellinen ja koko ruumista ravistava helpotus, jota seuraa jonollinen toiveita. Kunpa tyttö olisi viety pois. Kunpa joku nimetön paha olisi ottanut hänet omakseen. Kunpa hän ei enää koskaan löytyisi, palaisi kahleekseni.

”Anteeksi, rouva, oletteko te kunnossa?” ääni vierelläni tiedustelee. Havahdun haaveitteni keskeltä jalkojeni juuressa juoksevaan kahvilammikkoon ja vanhempaan rouvashenkilöön, joka katsoo minua harmaan hattunsa alta. Nainen itsekin on harmaa, juuri sellainen, jota joutuisin katsomaan kahdesti muistaakseni kasvonpiirteet.

”Olen”, vastaan automaattisesti, ”olen, minä vain…”

Lause ei viimeisty pääni sisällä. Katsellessani naisen huolestuneita kasvoja mielessäni juoksevat kaikki ne kerrat, joina olen toivonut tätä tilannetta. Ollessani viisivuotiaan tyttäreni kanssa luistelemassa huomasin kuvittelevani, kuinka hän vahingossa kaatuisi, iskisi vaalean päänsä jäähän,

jättäisi siihen tummanpunaisen kukan. Jättäessäni hänet kaupan makeisosastolle hetkeksi yksin toivoin, ettei hän löytyisi sieltä enää palatessani. Nyt, harmaan naisen kumartuessa siivoamaan tippunutta kahviani, tunnistan vallitsevan hetken tilanteeksi, jota olen sydämessäni odottanut.

Kumarrun naisen avuksi lattialle, etsin käsilaukustani paperia.

”Anteeksi, teidän ei tarvitse”, sanon naiselle ja pakotan helpottuneista kyynelistä märät kasvoni hymyilemään hänelle.

”Tarvitsetteko jotakin muuta?”

”Ei, kiitos, minä pärjään kyllä.” Ajatus tyhjästä penkistä kuplii sisälläni, herättää tunteista tyhjenneen kehoni eloon. Se saa naiselle kohdistetun hymyn tuntumaan aidommalta.

Kun kahvi on siivottu, nainen siirtyy paikalleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Istahdan omalle istuimelleni, katson kukan, irvokkaan muiston läpi ulkona esiintyvää maisemaa. Kyyneliä ei enää tule. Sisälläni velloo odotus. Junan ikkuna piirtää talven kauniimpana kuin se on. Se näyttää minulle lumivalkeat niityt sekä pienet, kylmyydessä kukoistavat varvut, jotka eivät taitu ja kuole, vaikka talvi niitä suutelee. Kaikki on kauniimpaa näin.

”Äiti?”

Yksi ääni. Yksi ainoa, kuulas lapsen ääni riittää hiljentämään sisimpäni laulun. Hetkellinen helpotus siirtyy taka-alalle, mustuu reunoistaan. Kehoani pistelee. Tyttäreni seisoo penkkinsä edessä yllään karvahuppuinen takki. Ilme on täynnä lapsekasta hämmennystä.

”Äiti, miksi sinä itket?”

”Missä sinä olit?” kysyn äänellä, jota en enää tunnista omakseni. Kuori on jälleen kovettunut. Hautaan itseni sen alle. Jonkun sentään täytyy huolehtia lapsesta, joka pilasi kaiken. Jonkun version minusta tulee kantaa vastuu.

”Etsin sinua.” Tyttö istuu paikalleen. Hän ei uskalla koskea minuun huomattuaan kyyneleet.

”Olin hakemassa kahvia, kulta.” Minäkään en koske tyttöön. En tiedä, kuka olisin, jos tekisin niin.

”Katso, äiti”, tyttö sanoo katsoen pois minusta, unohtaen itkuni, ”minä piirsin kukkasen.”

Käännän katseeni talviseen maailmaan, ikkunaan sen edessä. Kukka ei merkitse enää mitään. Kun juna syöksyy tunneliin, en näe enää maisemaa kukan kautta. Suljen silmäni ja yritän unohtaa, että se oli luvannut minulle vapauden, maailman, jossa kuulun edelleen itselleni. Maailman, jossa olen melkein kokonainen ihminen.

(Neljäs novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)