Kevätyö

Iltapäivän auringolla on terävät reunat. Valonsäteet tippuvat, halkovat tiensä hämärtyvään huoneeseen. Kissa kehrää sängynpäädyssä, tunnen sen kehon hienoisen värinän jalkojani vasten. Raajojani arastaa, en uskalla koskea niihin, ne muistuttavat liikaa siitä, mitä tapahtui. Seinäkello rytmittää iltapäivän, pöly leijuu valoa vasten kuin luodakseen harhan pysähtyneestä todellisuudesta.

Haju on pinttynyt ihohuokosiini. Paniikki kohoaa kurkkuun, alan raapia jalkojani, jotta haju lähtisi pois. Kun äiti avaa oven, hymy hänen kasvoillaan saa minut yrittämään.

”Huomenta, Elina kulta, nukuitko sinä hyvin?”

”Huomenta, äiti, nukuin tosi hyvin.” Hymy. Tykyttävä paniikki. Haju ei lähde pois. Hetken hymy kestää, äiti sanoo laittaneensa aamupalaa, vetää oven kiinni.

Painan pääni tyynyyn, huudan koko tukahdutetulla kurkullani. En sulje silmiäni, sillä pimeässä olen yksin hajun kanssa. Hetki vielä. Pieni hetki. Sitten kävelen aamiaispöytään kuin kuka tahansa tytär ja rukoilen, että kukaan ei haista sitä minusta. Miehen hajua.

* * *

Naurunremakka kuuluu parvekkeelle asti. Pieni asuntoni on täynnä tanssivia, toisiinsa kietoutuneita ihmisiä ja pauhaavaa musiikkia. Äänet hakkaavat tiensä tajuntani läpi, nojaan parvekkeen kaiteeseen ja kallistan päätäni nähdäkseni kesäöisen tyhjän kadun.

”Elina, hei, miksi sinä kykit täällä yksin?” tuttu, soinnikas ääni keskeyttää minut. Maria.

Taivutan itseäni enemmän kadun puolelle kuin lähennelläkseni rajaa, nauraakseni hänen kysymykselleen.

”Enhän minä yksin ole. Sinä olet siinä.”

”Sinähän olet illan isäntä.”

”Olenko?”

Nauran. Humala tekee ilosta kevyttä, kuplivaa. En katso Mariaa silmiin.

Käännän itseni ympäri, roikotan jalkojani kaiteen toisella puolella. Ilmavirta on kylmä kasvojani vasten, leikittelen sillä, annan sen houkutella minua alas. Viides kerros, ilmaa on riittämiin minun ja jalkakäytävän välillä. Ei ainuttakaan ihmistä missään, ei ketään alapuolellani todistamassa kaiteen yli kurottavia jalkojani. Nauru kuplii sisälläni. Kun käännyn takaisin, Maria on jo parvekkeen ovella.

”Yksi kaveri halusi puhua sinulle”, Maria sanoo kävellessään neonvalojen ja musiikin syleilyyn. Annan hänen lipua pois. Todellisuus on jalkakäytävän valot allani, sykkivä ilo sisälläni, avatut sälekaihtimet ja kurkkuuni kiivennyt nauru. Katoan niihin. Vasta, kun tunnen suuret, lämpimät kädet reisilläni, riuhtaisen itseni takaisin todellisuuteen, takaisin kehooni.

Todellisuudella on miehen kasvot. Ruiskukansiniset silmät ja sänki terävillä leukaperillä. Värähdän, kädet pysyvät reisilläni, jano leimuaa miehen silmissä. Olen lähellä reunaa, allani jalkakäytävä on ja edessäni vieras mies.

”Sanoiko Maria, kuka olen?”

Pudistan päätäni. Paniikki lipuu suonissani kylmänä purona, lähestyy sydäntä. En ymmärrä sitä.

”Hänen lapsuudenystävänsä vain”, mies sanoo vetäytyen taaksepäin. Hymy ei ole vaativa. Luinko janon silmissä väärin?

”Akseli.” Mies ojentaa kättään kuten ihmiset tekevät. Tuijotan suurta kouraa ymmärtämättä sen merkitystä. Sen lämpö oli hetki sitten vetäytynyt reisiltäni, mutta saatan yhä tuntea sen kuin se olisi polttanut merkkinsä lihaani.

Akselin silmät siristyvät, kasvoilla käväisee varjo. Musiikin pauhu jää taustalle, tanssivat vieraani nauravat yhä juomalasit kilisten. En katso enää sisälle, parvekkeen ovi on kiinni, minun ja iloisen naurun välillä seisoo mies. En siirry kaiteelta alas.

”Miksi sinulla on aina valot päällä?”

”Mitä?”

”Niin. Maria sanoi, että sinulla on aina kotona valot päällä, silloinkin, kun tulet töistä ja kotona on vain kissa. Hänestä se oli kummallista.”

Avaan suuni. Suljen sen. Käsien tuntu sykkii yhä ihollani, ruokkii paniikkia suonissani. En vastaa miehelle mitään, pääni on keskellä sumua, vaikka kehoni tuntuu heränneen johonkin tuttuun. En tiedä sille nimeä, mutta se elää minussa selkeämpänä kuin humala, vahvempana kuin paniikki.

Akseli tulee lähelle. Kaide on kylmä allani, mies hymyilee, en voi väistää suupieleen osuvaa suudelmaa. Mies vie ihonsa iholleni. Pehmeä kosketus avaa paniikin virrat. Kehoni jännittyy, valmistautuu. Miehen haju leviää suuhuni, peittää kaiken alleen. Putoan sen läpi, tipun keskelle muistoa, jolla ei ole pohjaa ottamassa minua vastaan.

Ääni. Kenties minä huudan, ehkä se on joku muu. Akseli vetäytyy kauemmas, mutta miehen kosketus lepää yhä ihollani, vaikka hän päästää irti. Tunnen sen kaikkialla. Muistan aamiaiset yhteisessä pöydässä, muistan kipeät jalat, tyynyyn huudetun paniikin. Unohdetut kuvat repivät tietoisuuteni riekaleiksi. En tiedä, kuka olen, kun tipun huutooni.

Aamulla Maria istuu vierelläni. Hänen varjonsa piirtyy matolle. Ilme on levollinen, kulmien tienoilla on kenties hiven huolta. Minun ei tarvitse kysyä, mitä yöllä tapahtui. Yö katkesi keskeltä. Vieraat lähtivät pois, vain Maria jäi.

Muistot lyövät minua leukaluuhun, kun yritän nousta peiton alta. Maria painaa peiton takaisin päälleni, suojelevasti kuten äiti aikoinaan. Hymyilen aivan kuin kestäisin. Hymyilen kuin en muistaisi taas, miltä tuntuu herätä toisen haju ihollaan. Vuosien jälkeenkin se kumpuaa yhä sisältäni, palaa paljaalle iholleni. Näen Marian katseesta, että Akseli ei tehnyt minulle mitään. Hänen ei tarvinnut.

”Anteeksi”, Maria sanoo minulle noustessaan ylös, kerätessään tavaroitaan pullojen ja lautasten keskeltä. ”Pärjääthän sinä?”

Uskon hymyileväni. Sen minä osaan.

”Tietenkin.”

”Olen oikeasti todella pahoillani. Sinun ei tarvitse nähdä Akselia enää koskaan.”

Me molemmat tiedämme, että kyse ei ole Akselista. Ei kevyestä tuulesta ihollani, ei asunnossa nauraneista ihmisistä tai allani olleesta valaistusta jalkakäytävästä. Ainoastaan miehen hajusta. Maria sulkee oven mennessään.

Jalkoihin sattuu, mutta pakotan itseni ylös. Alaruumis tuntee jälleen kaiken sen kivun, jota se on kantanut vuosien varrella. Keho muistaa mieleni puolesta. Mieleni on kirkas. En lepää enää unohduksessa. Osaisin nyt kertoa Akselille, miksi pidän aina valoja asunnossani. Valoton asunto

ottaisi minut vastaan hengittämättömänä, kuhisevana pimeän massana, jossa olisin kiinni itsessäni, kiinni muistoissa, jotka elävät kehossani. Minä tiedän nyt, miksi pimeällä tuntui aina olevan sielu, miksi se kävi niin lähellä.

Puen takin ylleni katsomatta, mitä sen alle jää. Avaimet taskuun, kengät jalkaan, ovi auki. Jos jään yksin asuntooni, en poistu sieltä koskaan, jään keskelle pohjattomia muistojani. Kadulla tuulenvire puhaltaa hiukset kasvoilleni. Ihmisiä tulee vastaan. Kehossani sykkii, pelko piirtää rajojaan. Annan sen tehdä niin, minulla ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Muistoilla on kaikki ääreni käytettävissään. Olen niiden edessä paljas ja avuton. Sallin itseni olla.

Aurinko läikkyy puiden lehvien läpi puistoon. Perheet ovat kokoontuneet ihailemaan kevättä. Sydämeni tykyttää, haju käy niin pahaksi, että miltei oksennan. En anna itseni hajota muistoon, jossa hiukseni olivat vielä saparoilla ja mieleni kykenevä vain unohtamaan. Vien kädet olkapäilleni. Se pieni tyttö ei ole yksin, olen sen tukena, silitän sen olkavarsia menneiden vuosien edestä.

Joku heittää puistossa palloa koiralle. Lapset kikattavat. Hymy leviää kasvoilleni, oikea hymy, tunnen sen lämpönä rinnassani. Keskellä katua ojennan käteni kohti taivasta, päästän hetkeksi irti, sallin valon pudota kasvoilleni. Joku jää tuijottamaan. Minä hymyilen.

Aurinko leikkii kehollani, silittää pelon uneen. Lihasten jännitys raukeaa. Kevät on tulossa, räystäät tippuvat vettä, johon valo tarttuu. Muisto kaihertaa ääriäni, hengitän syvään. Kurotan kohti valoa, annan sen hivellä rikottua ruumistani. Hiljaa se kertoo minulle minun olevan nyt turvassa.

(Viides novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)