Iltapäivän
auringolla on terävät reunat. Valonsäteet tippuvat, halkovat
tiensä hämärtyvään huoneeseen. Kissa kehrää sängynpäädyssä,
tunnen sen kehon hienoisen värinän jalkojani vasten. Raajojani
arastaa, en uskalla koskea niihin, ne muistuttavat liikaa siitä,
mitä tapahtui. Seinäkello rytmittää iltapäivän, pöly leijuu
valoa vasten kuin luodakseen harhan pysähtyneestä todellisuudesta.
Haju on pinttynyt
ihohuokosiini. Paniikki kohoaa kurkkuun, alan raapia jalkojani, jotta
haju lähtisi pois. Kun äiti avaa oven, hymy hänen kasvoillaan saa
minut yrittämään.
”Huomenta, Elina
kulta, nukuitko sinä hyvin?”
”Huomenta, äiti,
nukuin tosi hyvin.” Hymy. Tykyttävä paniikki. Haju ei lähde
pois. Hetken hymy kestää, äiti sanoo laittaneensa aamupalaa, vetää
oven kiinni.
Painan pääni
tyynyyn, huudan koko tukahdutetulla kurkullani. En sulje silmiäni,
sillä pimeässä olen yksin hajun kanssa. Hetki vielä. Pieni hetki.
Sitten kävelen aamiaispöytään kuin kuka tahansa tytär ja
rukoilen, että kukaan ei haista sitä minusta. Miehen hajua.
* * *
Naurunremakka
kuuluu parvekkeelle asti. Pieni asuntoni on täynnä tanssivia,
toisiinsa kietoutuneita ihmisiä ja pauhaavaa musiikkia. Äänet
hakkaavat tiensä tajuntani läpi, nojaan parvekkeen kaiteeseen ja
kallistan päätäni nähdäkseni kesäöisen tyhjän kadun.
”Elina,
hei, miksi sinä kykit täällä
yksin?” tuttu,
soinnikas ääni keskeyttää minut. Maria.
Taivutan
itseäni
enemmän
kadun puolelle kuin
lähennelläkseni rajaa, nauraakseni hänen kysymykselleen.
”Enhän
minä yksin ole. Sinä olet siinä.”
”Sinähän
olet illan isäntä.”
”Olenko?”
Nauran.
Humala tekee ilosta kevyttä, kuplivaa. En katso Mariaa silmiin.
Käännän
itseni ympäri, roikotan
jalkojani kaiteen toisella puolella. Ilmavirta on
kylmä kasvojani vasten,
leikittelen
sillä, annan
sen houkutella minua alas. Viides kerros, ilmaa on
riittämiin minun ja jalkakäytävän
välillä. Ei ainuttakaan ihmistä missään, ei ketään
alapuolellani todistamassa kaiteen yli kurottavia jalkojani. Nauru
kuplii sisälläni. Kun
käännyn takaisin, Maria on
jo parvekkeen ovella.
”Yksi
kaveri halusi puhua sinulle”, Maria
sanoo
kävellessään neonvalojen
ja musiikin syleilyyn. Annan
hänen lipua pois.
Todellisuus on
jalkakäytävän valot
allani, sykkivä ilo sisälläni, avatut sälekaihtimet ja
kurkkuuni kiivennyt nauru.
Katoan
niihin.
Vasta, kun tunnen
suuret, lämpimät kädet reisilläni, riuhtaisen
itseni takaisin todellisuuteen, takaisin
kehooni.
Todellisuudella
on miehen kasvot. Ruiskukansiniset silmät ja sänki terävillä
leukaperillä. Värähdän, kädet pysyvät reisilläni, jano leimuaa
miehen silmissä. Olen lähellä reunaa, allani jalkakäytävä on ja
edessäni vieras mies.
”Sanoiko
Maria, kuka olen?”
Pudistan
päätäni. Paniikki lipuu suonissani kylmänä purona, lähestyy
sydäntä. En ymmärrä sitä.
”Hänen
lapsuudenystävänsä vain”, mies sanoo vetäytyen taaksepäin.
Hymy ei ole vaativa. Luinko janon silmissä väärin?
”Akseli.”
Mies ojentaa kättään kuten ihmiset tekevät. Tuijotan suurta
kouraa ymmärtämättä sen merkitystä. Sen lämpö oli hetki sitten
vetäytynyt reisiltäni, mutta saatan yhä tuntea sen kuin se olisi
polttanut merkkinsä lihaani.
Akselin
silmät siristyvät, kasvoilla käväisee
varjo. Musiikin pauhu jää
taustalle, tanssivat vieraani
nauravat
yhä juomalasit kilisten. En katso enää sisälle, parvekkeen ovi on
kiinni, minun ja iloisen
naurun välillä seisoo
mies. En siirry
kaiteelta alas.
”Miksi
sinulla on aina valot päällä?”
”Mitä?”
”Niin.
Maria sanoi, että sinulla on aina kotona valot päällä,
silloinkin, kun tulet töistä ja kotona on vain kissa. Hänestä se
oli kummallista.”
Avaan
suuni. Suljen sen. Käsien tuntu sykkii yhä ihollani, ruokkii
paniikkia suonissani. En vastaa miehelle mitään, pääni on
keskellä sumua, vaikka kehoni tuntuu heränneen johonkin tuttuun. En
tiedä sille nimeä, mutta se elää minussa selkeämpänä kuin
humala, vahvempana kuin paniikki.
Akseli
tulee lähelle. Kaide on kylmä allani, mies hymyilee, en voi väistää
suupieleen osuvaa suudelmaa. Mies vie ihonsa iholleni. Pehmeä
kosketus avaa paniikin virrat. Kehoni jännittyy, valmistautuu.
Miehen haju leviää suuhuni, peittää kaiken alleen. Putoan sen
läpi, tipun keskelle muistoa, jolla ei ole pohjaa ottamassa minua
vastaan.
Ääni.
Kenties minä huudan, ehkä se on joku muu. Akseli vetäytyy
kauemmas, mutta miehen kosketus lepää yhä ihollani, vaikka hän
päästää irti. Tunnen sen kaikkialla. Muistan aamiaiset yhteisessä
pöydässä, muistan kipeät jalat, tyynyyn huudetun paniikin.
Unohdetut kuvat repivät tietoisuuteni riekaleiksi. En tiedä, kuka
olen, kun tipun huutooni.
Aamulla
Maria istuu vierelläni. Hänen varjonsa piirtyy matolle. Ilme on
levollinen, kulmien tienoilla on kenties hiven huolta. Minun ei
tarvitse kysyä, mitä yöllä tapahtui. Yö katkesi keskeltä.
Vieraat lähtivät pois, vain Maria jäi.
Muistot
lyövät minua leukaluuhun, kun yritän nousta peiton alta. Maria
painaa peiton takaisin päälleni, suojelevasti kuten äiti
aikoinaan. Hymyilen aivan kuin kestäisin. Hymyilen kuin en muistaisi
taas, miltä tuntuu herätä toisen haju ihollaan. Vuosien jälkeenkin
se kumpuaa yhä sisältäni, palaa paljaalle iholleni. Näen Marian
katseesta, että Akseli ei tehnyt minulle mitään. Hänen ei
tarvinnut.
”Anteeksi”,
Maria sanoo minulle noustessaan ylös, kerätessään tavaroitaan
pullojen ja lautasten keskeltä. ”Pärjääthän sinä?”
Uskon
hymyileväni. Sen minä osaan.
”Tietenkin.”
”Olen
oikeasti todella pahoillani. Sinun ei tarvitse nähdä Akselia enää
koskaan.”
Me
molemmat tiedämme, että kyse ei ole Akselista. Ei kevyestä
tuulesta ihollani, ei asunnossa nauraneista ihmisistä tai allani
olleesta valaistusta jalkakäytävästä. Ainoastaan miehen hajusta.
Maria sulkee oven mennessään.
Jalkoihin
sattuu, mutta pakotan itseni
ylös. Alaruumis tuntee
jälleen kaiken sen
kivun, jota se on kantanut
vuosien varrella. Keho muistaa
mieleni puolesta. Mieleni
on kirkas. En lepää enää unohduksessa.
Osaisin nyt kertoa Akselille,
miksi pidän aina valoja asunnossani. Valoton asunto
ottaisi
minut vastaan hengittämättömänä, kuhisevana pimeän massana,
jossa olisin kiinni itsessäni, kiinni muistoissa, jotka elävät
kehossani. Minä tiedän nyt, miksi pimeällä tuntui aina olevan
sielu, miksi se kävi niin lähellä.
Puen
takin ylleni katsomatta, mitä sen alle jää. Avaimet taskuun,
kengät jalkaan, ovi auki. Jos jään yksin asuntooni, en poistu
sieltä koskaan, jään keskelle pohjattomia muistojani. Kadulla
tuulenvire puhaltaa hiukset
kasvoilleni. Ihmisiä
tulee vastaan. Kehossani
sykkii, pelko piirtää rajojaan. Annan sen tehdä niin, minulla ei
ole muutakaan vaihtoehtoa. Muistoilla on kaikki ääreni
käytettävissään. Olen niiden edessä paljas ja avuton. Sallin
itseni olla.
Aurinko
läikkyy puiden lehvien läpi puistoon. Perheet ovat kokoontuneet
ihailemaan kevättä. Sydämeni tykyttää, haju käy niin pahaksi,
että miltei oksennan. En anna itseni hajota muistoon,
jossa hiukseni olivat vielä saparoilla ja mieleni kykenevä vain
unohtamaan. Vien
kädet olkapäilleni. Se
pieni tyttö ei ole yksin,
olen sen tukena, silitän sen olkavarsia menneiden vuosien edestä.
Joku
heittää puistossa palloa koiralle. Lapset kikattavat. Hymy leviää
kasvoilleni, oikea hymy, tunnen sen lämpönä rinnassani. Keskellä
katua ojennan käteni kohti taivasta, päästän hetkeksi irti,
sallin valon pudota kasvoilleni. Joku jää tuijottamaan. Minä
hymyilen.
Aurinko leikkii
kehollani, silittää pelon uneen. Lihasten jännitys raukeaa. Kevät
on tulossa, räystäät
tippuvat vettä, johon valo tarttuu.
Muisto kaihertaa ääriäni,
hengitän syvään. Kurotan kohti valoa, annan sen hivellä rikottua
ruumistani. Hiljaa se kertoo
minulle minun olevan nyt
turvassa.
(Viides novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti