Tyttäreni tarttuu isäänsä kädestä, hymyilee kultaista lapsenhymyään ja kihertää, kun isä nostaa hänet ylös ja ottaa syliinsä. Hän on kuusivuotias, mahtuu yhä hyvin isänsä vahvoille käsivarsille, ja viihtyykin niillä kohtalaisen useasti. Hänen isänsä laskee hänet alas, pitää yhä kädestä ja kuljettaa seuraavalle kojulle. Markkinaväki on vasta herännyt uuteen päivään, osa ihmisistä kantaa vielä unihiekkaa silmissään.
Katson, kun mieheni ja tyttäreni erkanevat kauemmas minusta, eivät vain fyysisesti, vaan myös syvemmillä tasoilla. He lukkiutuvat omaan maailmaansa, johon minulla ei ole sopivan kokoista avainta.
Tunne, joka puristaa minua, ei suinkaan ole suru tai ulkopuolisuus. Kateutta siinä on hivenen, suoranaista mustasukkaisuuttakin kenties, mutta suurimmaksi osaksi se koostuu vihasta. Palapelini palaset ovat vihan punertamia, ja keskeltä puuttuvat kaikki ne olennaisimmat. Tyttäreni on vienyt ne kaikki.
Minua ei haittaa, että miehelläni ja tyttärelläni on yhteinen maailma silloinkin, kun lähdemme markkinoille perheenä. Minua kaihertaa enemmän ajatus siitä, että tyttäreni pääsee tällä tavoin lähemmäs miestäni, on aina päässyt. Hän luikertelee tiensä erityisasemaani, ottaa paikkansa kuninkaan viereltä. Kultakutrit heiluen hän hymyilee viatonta hymyään tietäen varastavansa minulta jotakin.
Kun hän seuraavan kerran osoittaa tuotetta, jonka haluaa - ja jonka hänen isänsä hänelle ostaa - kuvittelen, miltä käteni näyttäisivät hänen hennolla kurkullaan. Kuuluisko napsahdus, vai olisiko elimistöä polttava myrkky parempi vaihtoehto? Kunhan se sattuisi. Sattuisi yhtä paljon kuin ajatus siitä, että hän astelee minun paikallani. Sumentaisi kirkkaat silmät ja sammuttaisi sydämen, joka sykkii myrkyllisiä, petollisia ajatuksia hänen pienen ihmisen kehoonsa.
Suljen silmäni ja toivon, että kun avaan ne, he kumpikin ovat jo kaikonneet kauemmas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti