Sinä et pidä korkeista paikoista, sanot, että ne saavat sinut tuntemaan olosi pieneksi. Kysyn, onko pieni sinun mielestäsi synonyymi mitättömälle, ja sinä käännät katseesi pois. Silmissäsi loisti vielä hetki sitten jotakin, nyt en enää näe edes heijastustani niistä. Hymyilen sinulle rohkaisevasti, ojennan kättäni. Mutta lämpiminkään hymy ei pysy lämpimänä, jos sitä ei ole kukaan lämmittämässä.
Seuraat minua siitäkin huolimatta, ettet tunne oloasi turvalliseksi. Sanot, ettei se haittaa, vaikka tiedän, että lasket minuutteja siihen, että pääset takaisin maan kamaralle. Sinulle on aina ollut tärkeää saada tuntea ruoho paljaiden jalkojesi alla, antaa sen juurruttaa sinut tähän maailmaan. Minä olen aina ollut taivaalla, jossain niin korkealla, etten ole aina itsekään tiennyt tietä alas.
Kun kiipeämme jyrkät, kiviset portaat tornin huipulle, sinä sanot, että tahdot jo alas. Tiedän, etten saisi pakottaa sinua mihinkään, mutta yksikin katse minulta saa kulmasi kaartumaan alemmas ja leukaperäsi rentoutumaan. Seuraat perässäni, tartut minuun, kun olemme turvattomimmalla alueella.
Auringon viimeiset säteet suovat meille vielä valonsa, mutta eivät enää lämpöään. Lämmön on meri vienyt mennessään, ottanut talteen seuraavan yön ajaksi. Yö ja päivä ovat niin lähellä toisiaan, niin täynnä valoja ja voimia kumpikin. Siksi en voi verrata meitä kahta yöhön ja päivään, sillä kuten yö ja päiväkin, me olemme erilaiset, mutta silti kaksi eri puolta siitä yhdestä ja samasta pelkistetystä alkuvoimasta.
Katsot auringonlaskua ja pieni hymynkare löytää tiensä kapeille huulillesi. Et katso enää minuun, mutta tiedän, mitä hymysi tahtoo minulle kertoa. Yö alkaa levittää siipiään maailman ylle, tuuli tekee tuloaan. Tummat hiuksesi lähtevät sen mukaan, ja minä huomaan ajattelevani, että olen sittenkin keksinyt keinon laskeutua. En jää taivaan vangiksi, tuuli ei tartu siipiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti