tiistai 5. joulukuuta 2017

Matkalla 5.12.

Kolmantena yönä Lin muistaa jälleen nimensä. Muistaa kivun käsissään, rystysissään, nivelen kohdalla, kynsien alla, kaikkialla pienissä, taistelemaan luoduissa käsissä. Lin muistaa, miltä tuntuu repiä toisen ihoa niin suurella voimalla, että sitä jää kynsien alle veriseksi sotkuksi, kynnet miltei irtoavat, niin suurella voimalla niillä raastetaan. Ihmiskynsiä ei ole luotu raatelemaan, ja silti Lin tietää tismalleen, miltä haukasta tuntuu upottaa kyntensä elävään lihaan.

Ruumiilliset tuntemukset tulevat ennen mitään muuta. Käsien lisäksi Lin tuntee tapahtumat keskivartalossaan. Kylkiluut ovat väistyneet iskujen tieltä, antaneet tilaa toisen olennon vahvoille nyrkeille. Hänen selkärankansa on yhä paikallaan, mutta nyt kaikki luut tuntuvat kiertävän sitä, lähtevän yhdestä pisteestä ja päätyvän toiseen, ikuisessa, irvokkaassa kierteessä. Ruumiillisuus on turhaa, keho päättää itse, mieli on vain illuusio. Se ei mahda mitään kukille, jotka kasvavat kylkiluiden paikalla tai violeteille kartoille paperi-iholla. Voima on maalannut kuvioitaan kaikkialle, eikä edes Linin jaksamaan koulittu mieli kykene ymmärtämään sitä kaikkea.

Kipu on helpompi käsittää. Se on vain iso vyyhti yksinkertaistettuja tunteita, jotka siirtyvät mielestä niiden todelliseen kotiin: ruumiiseen. Matka yhdestä pisteestä toiseen kestää viiden murtuneen luun ja kolmen taittuneen jänteen verran, maali on jossakin punaiseksi maalatun suun tienoilla. 

Monesti sanotaan, ettei suunnatonta kipua tunteva ihminen enää koe olevansa tässä maailmassa. Linin kipu ei ole tarpeeksi suurta päästämään häntä lipumaan ulottumattomiin, tai sitten hän on vain kehittänyt uskomattoman korkean kipukynnyksen. Kipu maadoittaa, rikotut raajat ja murskatuista yrityksistä muodostetut punarihmaiset kartat hänen ihollaan piirtävät hänet hetkeen, eivät anna hetkeksikään unohtaa todellista nimeään.

Sillä sitä ruhjoutuminen todella merkitsee: nimetyksi tulemista. Hänet määritellään, hänen epäolennaiset osansa pelkistetään yhdeksi ainoaksi tunteeksi. Fyysisyys on äärimmillään, mieli on vain yksi pieni kukka suurien ja värikkäiden rinnalla. Persoonallisuus hajoaa impulsseiksi, jotka sykkivät kipuaistimuksena kaikkialla rikotussa ruumiissa. Rikotussa, mutta todellisemmassa kuin aikoihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti