"Pysythän sinä vielä sittenkin siinä, kun sammutan ne?"
Toinen pojista virnistää ja iskee silmäänsä, koska ei tiedä toisen kysyvän tosissaan. Aitoa, syvältä kalvavaa mustaa pelkoa sydämessään. Poika ei osaa sanoa, pelkääkö enemmän valon kaventamaa, pimeää maailmaa vai sitä, että toisen läsnäolon suoma lämpö voisi kadota hänen maailmastaan. Eihän kukaan ole aiemminkaan siihen jäänyt.
Mutta kysymykseen ei vastata, se tyrmätään puhaltamalla kynttilät sammuksiin. Pelko raastaa toisen pojan sydäntä, kun hän näkee ympäristönsä sammuvan. Kun hän huhuilee toisen nimeä ja yrittää etsiä merkkejä hänen läsnäolostaan, hänen kätensä hapuilevat pelkkää tyhjää. Pelko ei koskaan ole turhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti