Joulupöydässä (4m x 1,5m, puuta, itse nikkaroitu ja kuudeksi vuodeksi varastoon unohdettu) on kuutta eri sinappia, yksi tarpeettoman iso joulukinkku ja riittävän monta salaattia. Nuorimman veljen alle kymmenvuotiaat lapset kiertelevät malttamattomana kinkkua, mutta heidän isosiskonsa on siirtynyt nurkkaan paheksumaan tilannetta kauempaa. Ei mitään vegaanista, ei edes nyhtökaurapakettia kaapin nurkissa. Isoisän sadattelun saattaa kuulla nurkkaan asti, saatana noita nykynuoria, ei kelpaa kunnon kinkku ja sinappisilli eikä helvetti edes joulutorttu. Mitä kiittämättömyyttä.
Jos siirtää katseensa kuusen (metsästä haettu, isoisän hiellä ja verellä nurkkaan kannettu ja isoäidin pakotetulla ahkeruudella koristeltu) juurelle, saa todeta joulun totta tosiaan kulutusjuhlaksi. Pehmeää pakettia, kovaa pakettia, kirjekuoria, suklaata enemmän kuin kukaan kehtaa syödä - myös niitä viimeisellä viikolla Lidlistä haettuja kirsikkasuklaita, joita syödään näennäisestä kiitollisuudesta yksi ostajan nähden ("Ai että kun on hyvää!") ja loput heitetään tammikuun puolessa välissä pois. Sitten sanotaan isoisälle, että hyvää kannattaa säästää, siksi niitä jäi vielä tammikuulle. Ostattehan ensivuonnakin.
Ruokailuun kulutetaan useita tunteja, isoisä mainitsee talvisodan joka neljäs minuutti ja nuorimmat lapsista leikkivät pöydän alla karkkipapereillaan ja toistensa hiuspinneillä. Vegaanitytär pyörittelee peukaloitaan ja pakottaa itsensä syömään muutaman leivän, isoisä vahtii kivenkovaan jokaisen suupalan ("Meidän perheen rahoilla ostettu, kiittämätön lapsi kun ei edes kinkkua maista!"). Äiti veljineen muistaa kehua jokaista laatikkoa isoäidille, mitä kovempaan ääneen, sitä parempi. Hymy kiertää, muttei pysy.
Kun kärsimättömimmätkin sinappitassuiset lapset pääsevät iskemään kyntensä lahjapaketteihin, unohtuvat nyhtökaura, talvisota ja isoäidin joululaatikot. Joulukuusen koristeet heijastavat lasten tunteiden kirjoa (Vaiheesta "En mä tätä halunnut!" vaiheeseen "OMG!"), tähti kuusen latvassa kuiskii ympärilleen kerääntyneille kaikkea sitä, mitä on vuosien varrella oppinut. Jos joku ehtisi materialismionnellisuudeltaan kuuntelemaan, voisi kuulla tähden äänessä jotain syyttävää, pettynyttäkin. Tai ehkä tähti ei sanokaan mitään, ehkä se on nuorimman lapsen puhuva vauvanukke. Eihän kukaan mitään tähtiä muutenkaan ehdi katsella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti