Lasin pintaan jäätyneet kiteet liimaisivat minut kiinni itseensä, jos ojentaisin lähes kohmettuneet sormeni niitä kohti. Ottaisin ensimmäisen rohkean askeleen kohti uutta elämääni, ja jäisin kiinni jo ensimmäiseen minua estelevään asiaan.
Riko lasi.
Minä en ole vielä kasvattanut siipiä, en tietäisi, mitä tehdä, jos saisinkin lasin rikkoutumaan ja löytäisin itseni sen toiselta puolelta. Olisiko se joutumista vai pääsemistä? Kenties se olisi vain viivan vetämistä pisteestä toiseen, ei mitään nimellistä tai merkityksellistä. Elämässä useammin siirrytään pisteistä toiseen kuin jäädään yhteen pisteeseen asumaan.
Riko se.
Tiedän, että lumi tulee täyttämään tilan, mieleni, minut. Se tulee peittämään kaiken alleen. Minun pitää joko alistua sen luonteelle, totuttaa ruumiini ja sieluni kylmään tai... tai mitä? Rikkoa jääkylmä lasi, vaikken tiedä, mitä löydän sen toiselta puolelta? Kylmyys kohmettaa ruumistani, tunnen kuurankukkien kasvavan sisälleni. Ne enemminkin polttavat kuin jäädyttävät. Niin kylmää, että se tuntuu kuumalta ja korventavalta.
Minä en riko lasia. Annan lumen sataa ylleni, kunnes kukaan ei osaisi enää kertoa, onko minua ollut joskus olemassa vai ei. Sulaudun ympäristööni, annan minun tulla siksi ja sen minuksi. Mukaudun. Lumisadepalloja ei koskaan ravisteta tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti